lauantai 25. joulukuuta 2010

7 paivaa Tiibetissa (ja pari muualla)

Vihdoin on vapauduttu sensuurin ikeesta ja meika on taas irti! Tiibetin reissu oli hirvein ikina ja sai miut vihaamaan Kiinaa lopullisesti. En helvetti mee siihen paskamaahan enaa koskaan.

Himalajan reissusta paivan verran Kathmandussa toivuttuamme jatkoimme siis matkaa Tiibetiin, kuten aiemmin oli suunniteltu. Reissu alkoi heti hyvin, kun jonkun piti olla matkatoimiston puolesta meita aamulla hakemassa, mutta sen sijaan viidelta aamulla hotlalle marssikin moottoripyora-aija, joka sanoi, etta kavelkaa. No, mikas siina, hipsittiin sitten aamun hamarissa jonkin matkaa, kunnes sama moottoripyoramies tuli vastaan kadulla ja tilasi meille taksin. Mukana oli toinenkin pariskunta ja Suzukiin ei yllattaen mahtunut kaikkien neljan kamat, joten Miikan rinkka heitettiin auton katolle ilman mitaan kiinnityksia. Ihmeen kaupalla se kesti koko kuoppaisen matkan katolla tippumatta ja sitten saavuimmekin jo minibussille, jonka oli tarkoitus vieda koko porukka Nepalin ja Kiinan rajalle. Bussissa oli mein lisaksi 10 muuta ihmista, joista kolme saksalaista, nelja ranskalaista, kaksi italialaista ja yksi intialainen.

Matkaa Kathmandusta rajalle oli kuutisen tuntia, ja ihan vilpittomasti ihmettelen, miten bussi kesti kasassa koko sen matkan. Tie oli aivan hirveassa kunnossa, eika bussikuski todellakaan hiljennellyt kuoppien kohdalla. Kun vihdoin saavuimme "Friendship Borderille", eli Nepalin ja Tiibetin (Kiinan) rajalle, niin siita se pelleily sitten alkoikin. Heti alkajaisiksi minulle kerrottiin, etta edellispaivana ostettua KIINAN Lonelyplanetia ei voi vieda rajan yli, koska siina on kartassa TAIWAN mainittu erikseen ja se on ehdottoman liikaa niille kommunistiapinoille. No, ratkaisu oli sitten leikata kirjasta takakansi (jossa kartta oli pienena) ja yksi aukeama (varsinainen kartta) sisalta irti, jotta kirjan voi vieda rajan yli. Nuo sivut olisi oikeasti pitanyt polttaa tai muuten havittaa, mutta minapas salakuljetin ne rajan yli! Siitas saitte, urpot! Se rajatouhu oli kylla jotain ihan uskomatonta kaiken kaikkiaan. Jokainen meista sai oman numeron, jonka osoittamassa jarjestyksessa piti menna rajamuodollisuuksien lapi. Mie olin eka ja Miika toka. Kamat katsottiin kahteen kertaan lapi ja ainoa, mika niita kiinnosti, oli, mita kirjoja kellakin on mukana! Intialaisella matkakumppanillamme oli 7 vuotta Tiibetissa-pokkari, joka vietiin hanelta rajalla pois. Miikalla oli mein muut Lonely Planetit (7kpl) kuin tuo Kiina, ja voitte arvata, kuinka kauan meni, ennen kuin jokainen oli syynatty lapi epailyttavan sisallon varalta! Siina venas sit kaikki loput 10 ihmista Miikan perassa.. Seurueeseemme kuulunut saksalainen investointipankkiiri kuljetti Tiibet-matkaoppaan housuissaan rajan yli, koska sitakaan ei olisi saanut tuoda. Tama osoittautui myohemmin kullanarvoiseksi uroteoksi.

Kiinan puolella tiet olivat huomattavasti paremmassa kunnossa kuin Nepalissa. Tama johtuu siita, etta 50-luvun jalkeen, kun kiinalaiset paattivat alkaa sortaa tiibetilaisia oikein kunnolla, ne rakensivat hyvitykseksi kaikenlaista salaa, kuten teita ja sairaaloita, pitaakseen tiibetilaiset tyytyvaisina. No, sehan ei luonnollisestikaan ihan sikana lammita kansaa, joka vastineeksi tiesta (jolla kukaan paikallinen ei voi edes kruisailla, koska kellaan ei ole varaa autoon ja se nyt on aika sama, missa sita hevosella korottelee) joutuu luopumaan kulttuuristaan ja uskonnostaan ja sen sijaan kumartamaan jotain Maoa. No anyway, ajettiin Friendship Highwayta pitkin hiljakseen kohti Lhasaa, ja pysahdyttiin matkalla pienissa tiibetilaiskaupungeissa. Aina valilla nahtiin ihan viehattavia, aika autenttisina sailyneita tiibetilaisten asuinalueita, missa jengi piti farmina lehmineen paivineen kaupungin katujen varsilla. Varsinkin Gyontsessa oli paljon tallaisia paikkoja. Lisaksi yhden pikkukaupungin ravintolan seinassa luki suomeksi "vittu et seuraavaan makkiin on matkaa", se oli aika absurdia.

 Aika pian reissun alussa kavi selvaksi, ettei meille luvattu "tiibetilaisopas" ollut tiibetilaista nahnytkaan. Se oli umpikiinalainen kukkopoika, joka keskittyi valehtelemaan ja vetamaan rookia hommiensa hoitamisen sijaan. Kaiken lisaksi se oli ihan paska valehtelemaan! Sanoi olevansa tiibetilainen, mutta kysyttaessa Tiibetin kesalampotilaa sanoi, ettei tieda. Pitaa olla aika retardi, jossei tieda, kuinka paljon kotiseudullaan on kesalla lamminta! Koko porukka oli ihan hajalla siihen urpoon, koska se ei kertonu meille MITAAN Tiibetista, vaikka se olis just ollu sen homma (onneks oli se housuissa kuljetettu matkaopas!!). Jos joku kysy jossain luostarissa jotain buddhalaisuudesta, niin se vastas jotain ihan puuta heinaa. Luostarivierailut kesti ehka 10 minuttia, jonka jalkeen sen piti jollain tekosyylla lahtea menemaan ja kun sanottiin, etta halutaan viela jaada, niin se sano et "jaakaa sit, mut jos meette tonne, tanne tai sinne ni teidat ammutaan Kiinan armeijan toimesta". Lisaksi jatkuvasti tuli ongelmia (kuten etta yhtakkia joku ei voinutkaan saada yhden hengen huonetta, josta oli maksanut 150 USD ekstraa), joihin oppaan ratkaisu oli "That's not my problem, i'm just working here. You have to call my boss." En tienny, et joku voi oikeesti sanoa noin?! Yritettiin sanoa sille useempaan kertaan, etta se hoitaa hommansa ihan pain persetta ja etta kaikki vihataan sita, mut se suhtautu vaan tosi ylimielisesti. Aani muuttui kellossa vasta, kun Lhasassa Stefan, se yli viiskymppinen, tarvittaessa sairaan pelottava investointipankkiiri sanoi, etta haluaa puhua sen oppaan pomon kanssa.

Se on uskomatonta, miten vaikeeta kaikki on, kun joutuu asioimaan aivottoman idiootin kanssa! Kesti kolme paivaa, ennen kuin saatiin jarkattya tapaaminen sen matkatoimiston johtajan kanssa. Ensin opas sanoi, etta sen pomo on Shanghaissa, sitten, ettei voida menna sinne matkatoimistoon, koska se ei ole Lhasassa (meille annetuissa papereissa osoitteena luki kuitenkin Lhasa) ja niin edelleen. Vasta kolmantena paivana ensiyrityksesta tapaaminen onnistui vaivihkaa, kun parille ranskalaismimmille tuli kyytiongelmia (niille vaan ilmoitettiin, etta niiden pitaa lahtea vuorokautta aiemmin kuin mita oli sovittu ja mista maksettu) ja opas laiskuudessaan erehtyi antamaan pomonsa numeron, jotta tytot voivat itse hoitaa ongelman, vaikka se olisikin oppaan tehtava. Talloin he pyysivat johtajaa tulemaan hotellille, ja kappas, se ei ollutkaan Shanghaissa, ja suostui tulemaan ihan helposti! Koko muu porukka lahti taas yhdelle ianikuiselle luostarivierailulle, mutta mina jain ripsan kourissa hotlalle ja oli puhe, etta pomo tulee paikalle klo 12.30. Tulihan se, mutta koko muuta porukkaa ei hotellilla tuolloin nakynytkaan. Pomo yritti soittaa oppaallemme, muttei saanut yhteytta. Odotettiin yli tunti, kunnes soitin Miikalle ja kysyin, missa hitossa ne ovat. Miika repesi nauramaan ja sanoi, etta kaikki ovat yrittaneet saada porukkaa lahtemaan luostarilta, mutta opas on vaittanyt, etta hanelle soitetaan sitten, kun johtaja on hotellilla. Kuitenkin opas oli irrottanut akun puhelimestaan (!!!!!!!!), ettei hanelle olisi voitu soittaa!! No, onneksi olin jo pitanyt hotellilla omalta osaltani huolen johtajan informoinnista :P Lopulta tuli muukin jengi paikalle ja puhui suunsa puhtaaksi. Mutta uskomatonta, miten kiero kusipaarunkkaripaskiaiskyrpaotsa voi toimia oppaana ja pilata 12 ihmisen kauan odotetun matkan! Kuriositeettina kerrottakoon, etta jopa johtaja sanoi, ettei oppaamme ollut mikaan tiibetilainen, eika ollut ensimmainen kerta, kun siita (ja myos muista) firman oppaista on valitettu. Annoin sille ihan ilmaisen vinkin, etta kantsisko tehda jotain?

Reissun aikana sattui kylla muutamia huvittaviakin tilanteita. Ehka absurdein osoitus ihmisten aivottomuudesta oli eraassa ravintolassa ensimmaisena iltana Lhasassa, kun tilausten ottaminen 12 ihmiselta kesti valehtelematta yli tunnin, kun aluksi ei ymmarretty ja sitten tilaus toisensa jalkeen ilmoitettiin, ettei kyseista ruokaa voikaan saada, koska on off-season. Mielenkiintoisinta oli, ettei listalla olevaa "Fried vegetables" -annosta ollut saatavilla, mutta "Mixed fried vegetables" kylla loytyi. Kun tilaus sitten lopulta oli saatu tehtya, yksi ihminen ei saanut mitaan tilaamaansa, omasta tilauksestani puuttui puolet ja joillakin tulivat vaarat ruuat. Kun tuli maksun aika, niin se se vasta mahdotonta olikin! Tietenkaan kukaan ei voinut maksaa erikseen, vaan kaikki piti maksaa konttana, ja ravintolan kasitys laskumme suuruudesta poikkesi 200 yuania, eli yli 20 euroa, joka on tuossa osassa Kiinaa todella iso raha. Huvittavinta oli, etta listan mukaan Lhasa Beer maksoi 10 yuania ja henkilokunnan mukaan 25 yuania. Koko juomalistassa ei edes ollut mitaan, joka olisi maksanut 25 yuania! Eika auttanut, vaikka naytti pullosta kirjain kerrallaan, etta tama on samaa kamaa kuin listassa. Lopulta, ehka puolentoista tunnin jankkaamisen jalkeen, paadyttiin siihen, etta maksetaan se summa, mika mielestamme on oikein, ja lahdetaan menemaan. Siitahan nousi sitten ravintolassa alyton meteli, ja henkilokunta yritti lukita meidat kolmannessa kerroksessa olevaan ravintolaan! Aika yksin jai kylla 150cm pitka hintela kiinalainen teinijatka 12 lankkarin edessa, ja paastiin sitten lahtemaan. Koko tilanteessa oli jotain aarettoman huvittavaa, varsinkin kun investointipankkiiri piti koko matkan hotellille meista lukua ja katsoi, ettei meita seurata :D

Tykkaan kylla tiibetilaisista ihan sikana. Koska siella ei nykypolitiikan vuoksi paljon turisteja nahda, paikalliset ovat aivan innoissaan nahdessaan lansimaalaisia ihmisia, ja jotenkin miulla on sellainen olo, etta ne tietavat, etta ollaan niiden puolella. Kymmenet ihmiset tulivat kattelemaan kaduilla, kaikki vaan hymyilivat ja ehka paras oli ikivanha tiibetilaismunkki yhdessa luostarissa, joka heitti ylavitoset koko porukalle! Se oli jollain varjoisalla kujalla, joten se uskalsi tehda niin. Muuten meille ei oikein kukaan mitaan uskaltanutkaan puhua, koska se on Kiinan hirmuvallan toimesta kielletty. Luostarissakin huomasi, etta joku ihan satavarmasti puhuu englantia, mutta kun silta kysyi jotain (harmitontakin), niin vastaus oli, ettei tieda. Hammentavia olivat myos pyhiinvaeltajat, jotka tulivat Tiibetin vanhimpaan temppeliin Lhasaan. Niita oli pilvin pimein, ja ne liikkuivat siten, etta menivat aina mahalleen maahan, ottivat yhden askeleen, ja menivat taas pitkakseen. En tieda, kuinka pitkan matkan he tuolla tavalla liikkuivat, mutta myohemmin junan ikkunasta nahtiin heita maantiella tekemassa samaa! Ja jokaista pyhiinvaeltajaa kohti oli varmaan yksi kiinalaissotilas vahtimassa kivaarin kanssa, ettei kukaan vahingossakaan ala nullikoida. Pyhiinvaellusreitin varrella oli sotilaita oikeasti varmaan saman verran kuin Suomen armeijassa on reservilaisia..

Lhasasta jatkettiin junalla Pekingiin maailman korkeimmalla kulkevaa junarataa pitkin. Matka kesti kaksi vuorokautta ja kulki korkeimmillaan yli 5000 metrin korkeudessa. Juna oli aivan samanlainen kuin transsiberian-junakin, mutta nyt hytissamme oli neljan punkan sijaan kuusi punkkaa, joista viisi oli taytetty. Lattiapinta-alaa oli varmaan kahden nelion verran, joten tunnelma oli varsin tiivis. Lisaksi miuhun iski joku flunssa ja junan ilma oli maailman kuivinta, niin yskin ihan hillittomasti koko reissun ajan. Lisaksi tuli jalleen kerran yksi osoitus kiinalaisesta idiotismista ja itseriittoisuudesta, nimittain tupakointi on kielletty koko junassa alkumatkan ajan (syysta jota en tieda), ja tama on kerrottu junan seinilla olevin lapuin. Yllari pyllari, konnari veti kuitenkin itse rookia vaunussamme ja tietenkin menin sanomaan hanelle, etta mitas helvettia oikein teet (eli osoitin lappua ja kysyin, etta eikos toi oo kiellettya), niin jatka meni ihan vaikeen nakoiseksi ja sanoi "no". Voi vittu!! Miika kuitenkin sanoi, etta naki, kun urpo meni vetamaan rookia jonnekin muualle sen jalkeen, kun olin kaynyt sanomassa. Mut toi jotenkin kiteyttaa koko sen jutun, mita Kiinassa ja kiinalaisissa vihaan! Jos joku on jotenkin sellaisessa asemassa, etta voi kayttaa valtaa (esim. konnari, poliisi, opas, armeijaurpo jne.), niin sehan sitten tekee niin, muttei millaan tavalla noudata itse saantoja, joita latelee muille. Kai se on vahan noin kaikkialla, mutta Kiinassa tuo alkoi erityisesti vituttaa.

Kun sitten paastiin Pekingiin, ei tehty juuri mitaan, paitsi tyydytettiin neljan viikon aikana syntyneita pikaruokafantasioita (KFC, Makki x2 ja Subway saman paivan aikana). Haapukua varten ostin kuusi metria valkoista silkkia ja helmet, mutta siina se sitten olikin. Ainiin, ja loysin Pekingista myos hiton hyva-aanisen, natin ja halvan viulun, niin ostin senkin :D Kiva nyt kavella loppureissu viulu kourassa.. Huvittavaa oli kylla, kun etsittiin yhta Lonely Planetissa suositeltua ravintolaa (sielta ois saanu chicken wingseja!), eika loydetty millaan, ja sit tajuttiin, et etittiin samaa raflaa edellisella reissulla, eika loydetty silloinkaan. Myoskaan saman ketjun toisessa paikassa sijaitsevaa ravintolaa ei loytynyt (vaik satavarmasti oltiin oikeessa paikassa, kun se paikka oli niin helposti tunnistettavissa), joten ne on varmaan lopettanu koko ketjun.

Pekingista jatkettiin sitten Aucklandiin ja yolento meni katevasti nukkumatta silmaystakaan. Lisaksi joku idiootti, joka istu miun edessa, kehtas sanoa, etta laita kasi suun eteen, kun yskit (yskasin kerran ilman, etta laitoin katta suun eteen, kun molemmat kadet oli varattuja), ja Miika sai todella tehda parhaansa, etta sai miut hillittya pitamaan turpani kiinni sen suuremmalta avautumiselta. Rakastuin kylla Uuteen Seelantiin heti, kun saavuttiin tanne! Jotenkin, kun oli tottunu, et ymparilla on veemaisia sotilaita, jotka tonii, huutaa ja kaskee, niin olikin ihan tervetullut yllari, kun jo passintarkastuksesta lahtien kaikki ihmiset oli ihanan normaaleja ja rentoja. Aattoliltana mentiin syomaan Uuden Seelannin parhaaks valittuun ravintolaan, The Groveen, koska oltiin karsitty pahan ruuan parissa jo yli nelja viikkoa. Tarjoiltu kahdeksan ruokalajin illallinen oli taydellinen, ainut huvittava miinus oli, etta kesken ruokailun katoin, et miun vieressa penkilla on jotain kummallista. Kun nostin sen lahempaa tarkastelua varten, niin kyseessa oli hyvinsyonyt, elava etana! Useemman viinilasillisen jalkeen se oli miusta lahinna hauskaa, mut se tarjoilija oli ihan aidosti jarkyttynyt. Saatiin siita hyvasta ilmaset konjakit kahvin kanssa. Kavi muuten ilmi, et mein tarjoilijan isa on Varkaudesta kotoisin ja et se tarjoilija on kayny Kuopiossa monta kertaa, ja et sen mummo on alunperin Viipurista kotoisin :D Kuin pieni voi olla maailma?

Huomenna vuokrataan auto, ja ajetaan Rotoruan kautta Gisborneen pohjoissaaren itarannikolle. Siella toivottavasti joku opettaa miut surffaamaan. Sit ohjelmassa on myos pienen grillin osto, jotta paastaan ruokien kanssa hieman halvemmalla.. Nyt alkoi loma, kun viimeiset 5 viikkoa on ollu pelkkaa palelemista ja karsimysta! Kerron taas jotain, kun on jotain kerrottavaa. Moro!

torstai 9. joulukuuta 2010

Back and Alive!

Morjensta poytaan pitkasta aikaa!

Oltiin Miikan kanssa Kathmandun kaduilla torsaamassa ja tarkoitus oli tulla takaisin hotellille paivittamaan blogia pitkasta aikaa, mutta siella oli yllattaen sahkokatko. Homma oli kaiketi ennalta sovittu, koska hotlalla tiedettiin katkon olevan ohi klo 17. No, menihan se ohi, mutta juuri kun olin paasemassa bloggaamisen makuun, kaikki pimeni jalleen yli tunniksi. On se nyt perkele, kun joko netti ei toimi (Himalajalla), on helkkarin kallis (25snt/min, Taqnaq, Himalaja) tai sitten toimii netti, muttei sahkot. Mutta nyt asiaan.

Takana on 14 haisevaa, kylmaa, hapokasta, jannittavaa, hienoa, auringontayteista ja kaikin puolin muutenkin superlatiivispainotteista paivaa. Paasimme naas lahtemaan Luklaan edellista tilitystani seuraavana paivana, ja kipuamisemme kohti Everestin juurta saattoi alkaa. Talla hetkella tuntuu hieman haastavalta tiivistaa koko kahden viikon olennaisia tapahtumia jarkevaan muotoon, mutta yritetaan. Ehka helpointa on aloittaa alusta.

Lentomme piti lahtea jotain klo 8.30, mutta olimme kentalla seitseman jalkeen, ja yllattaen meidat tuupattiin ekaan kohti Luklaa lahtevaan koneeseen ihan randomilla. Ilmeisesti siis ihmiset laitetaan koneisiin saapumisjarjestyksessa, ei lipussa lukevan ajankohdan, lennon numeron tai minkaan muunkaan lansimaiseen logiikkaan perustuvan kaytannon mukaisesti. Tama toki sopi meille, ja mika kokemus lento olikaan! Koko puoli tuntia kestavan lennon ajan nakyi vain himalajan huippuja ja utopistisesti taloja vuorien rinteilla, paljon pilvien ylapuolella. Itse Luklaan laskeutuminen oli lahes housuun pissauttava kokemus ja nyt todella arvostan sita, etta koneet jaivat edellisen paivan huonossa kelissa suosiolla maahan! Nimittain kone lensi valehtelematta parinkymmenen metrin paassa vuoren seinamasta, kunnes laskeutui kuin seinaan kiitoradalle, jolla oli pituutta ehka sata metria. Sinansa ei kiitoradan pituudella niin valia, koska se oli katevasti ylamaessa, niin kyllahan siina nyt ehtii vauhti hidastua lyhyemmallakin matkalla! Laskeutumisshokin jalkeen tapasimme kantajamme, joka oli n. 140cm korkea mies, jolla oli Helloy Kitty-pipo, ja se hymyili aivan koko ajan (kylla, kaikki 14 paivaa). Rakastuin siihen kaveriin valittomasti (enka vahiten siksi, etta jos olisin siina ilmanalassa joutunut kantamaan oman rinkkani, niin en nyt olisi tassa, vaan olisin vetanyt ranteet auki jo aikoja sitten).

Talsittiin ekan paivan aikana n. viiden tunnin patka Monjoon, joka on 2800m korkeudessa. Sielta jatkettiin seuraavana paivana Namche Bazariin (3400m), jossa akklimatisoiduttiin kaksi paivaa. Valipaivana tehtiin kevyt 20 kilometrin kesahyppely laheiseen kylaan, jossa on Sir Edmund Hillaryn perustama koulu, jossa kay lahitienoon nuoriso ehka 50 kilometrin sateelta (jalan!). Ensimmaisena kahdesta Namchessa vietetysta yosta sain kokea, milta aivopaineoireet tuntuu. Nimittain herasin keskella yota paansarkyyn, joka tuntui orastavalta darralta - paata sarki ja laatta meinas lentaa. Kuitenkin vesihuikalla ja buranalla helpotti, eika vuoristotauti enaa siina korkeudessa uudestaan uhannut iskea.

Namchesta jatkettiin Doleen (4090m), jonne oli vuorotellen sikana nousua ja laskua. Vuoristoilma pistaa pissattamaan (joku happo-emastase-homma, hitostako noista ymmartaa), mutta ongelmia seuraa, kun koko paivan kavelyreitti kulkee vuorenrinnetta, jossa polun toisella puolella on rotko ja toisella puolella vuoren seinama. Nokkelana tyttona paatin sitten jattaytya jalkeen muusta seurueestamme puskapissille johonkin sopivaan mutkaan, mutta eikos jo joku liian liukkaasti liikkuva nepalilainen yllattanyt allekirjoittaneen housut kintuissa polun varresta. No, se oli vasta reissun eka kerta, kun meitsille naurettiin pain naamaa (alastomuus on taalla huomattavasti suurempi tabu kuin..noh, vaikka omassa kaveripiirissani). Anyway, paastiin vihdoin Doleen, joka oli eka paikka, jossa ikkunat oli aamulla jaassa - sisapuolelta.

Dolesta jatkettiin Gokyoon (4700m), joka oli toinen maaranpaistamme. Gokyo on kuuluisa (vissiin) viidesta jarvestaan, jotka ovat buddhalaisille pyhia. Lisaksi yhdessa jarvessa on elanyt sama sorsapariskunta jo herra ties kuinka monta vuotta, ja sanonpahan vaan, etta onpa nekin kaikista maailman latakoista asuinpaikan keksineet! Jos vesi vois olla nestemaista pakkasasteisena, niin tuolla varmaan olis. Joka tapauksessa, lodge Gokyossa oli yksi reissun parhaista, lukuunottamatta viereisessa huoneessamme ollutta rottaa. No, ei se kylla menoa haitannut, kun se ei ollut meidan huoneessamme.. Gokyossa oli kylla aivan pirun kylma. Istuttiin lodgen ruokailuhuoneessa, niin kuin aina tapana oli, mutta huoneen keskella oleva kamiina huokui kylmyyttaan ja hytisimme lainauntsikoissamme (jossa naytin btw ihan vitin holmolta, mutta siina tilanteessa henkiinjaaminen tuntui tarkeammalta). Vaan sitten astui ovesta sisaan ehtoisa emanta kadessaan ampari, josta han lappoi omituisia kikkareita kamiinaan ja tuikkasi ne palamaan. Enpa ole koskaan aiemin tullut niin onnelliseksi sangollisesta paskaa! Ja sama onni toistui reissun aikana aika monta kertaa. Etta nyt on sitten iloittu elaman pienista asioista, helvetti.

Gokyon vieressa on Kasurilan oloinen kukkula (Gokyo Ri), jolla on korkeutta 5367 metria. Saalittavasta ulkomuodostaan huolimatta sinne kiipeaminen oli melkoisen tuskan takana. Kuitenkin maisemat olivat kaiken sen hapotuksen arvoiset ja naimme Everestin kokonaisuudessaan ensimmaista (ja itse asiassa viimeista) kertaa. Gokyo Rin huiputtamisen jalkeen paatimme vetaa loppupaivan lonkkaa, koska Miikalla oli niin hiton huono olo (siita lisaa myohemmin). Seuraavana paivana jatkoimme sitten Taqnaqiin (4700m), joka oli entisen jaatikon laidalla, erittain keskella ei mitaan. Siita huolimatta paikallisella majataloyrittajalla oli jostain ihmeen syysta jollakin ihmeellisella mekanismilla toimiva netti, enka tietenkaan voinu vastustaa kiusausta. Tuhlasin sitten perheemme yhteisia varoja 625 rupiaa facebookiin (25min). Nyt havettaa. Saman illan aikana kavi kuitenkin ilmi, etta majataloyrittaja on kiivennyt Mt. Everestille ja pyorittaa nyt jonkinlaista ohjelmatoimistoa, joka vie halukkaat huipulle 25 000 dollarin konttasummalla. Etta tama tiedoksi Kesolle ja Erkalle, yhteystiedot on jemmassa ;) Samaan henhenvetoon todettakoon kuitenkin, ettei kyseisen kaverin mielesta Everestille kiipeaminen ole yhtaan mikaan suoritus, silla sinne paasevat naiset ja elakelaisetkin, ja yksi tyypin kavereista ehti sykkia huipulle 19 kertaa, ennen kuin sitten meni ja kuoli 35-vuotiaana jollain toisella vuorella (mitas laksi). Ehdottomasti arvostettavampaa olisi kiiveta esim. Annapurna Southille, jossa eloonjaamisrprosentti on jotain 70 luokkaa. Toki tama jaba oli kaynyt siellakin, eika unohtanut asiasta mainita. Harvisainen etova tyyppi oli kylla kaikenkaikkiaan, erosi huomattavasti epaedukseen kanssaheimoveljistaan.

Seuraavana paivana olikin vuorossa hapokkaista hapokkain siirtyma Taqnaqista Lobucheen (4900m). Hapokkaan tasta teki se, etta meidan piti ylittaa Cho La (5420m korkeudessa oleva jaatikko), eika siita tehnyt yhtaan helpompaa se, etta meilla oli mukana ainoina juomavaastoina joidenkin idioottien painostuksesta ostetut Camelpakit! Seuraavassa suoraa lainausta paivakirjastani kyseiselta paivalta. Mikali, arvoisa lukija, pidat enemman sofistikoituneemmasta kielenkaytosta, suosittelen siirtymaan seuraavaan kappaleeseen. "Kuka vitun urpo vaittaa, etta Camelpak on muka hyva keksinto? Eraan anonyymin kollegan sanoja lainaten, "toimii ehka marjametsalla, muttei kunnon vaelluksella". Se nimittain saatana jaatyy 20 asteen pakkasessa (se letku)! Oli sit tosi kiva kiiveta ylamakeen kuus tuntia ilman, etta pysty kaytannossa juomaan ollenkaan. Ainoo konsti oli juoda siita pussista suoraan, ja eikohan kiuas onnistunut kaatamaan puolet paallensa. Nyt olis ollu niille mein paljon parjatuille juomapulloille kayttoa. Etta terveisia vaan asianosaisille! Tollasen homolutkuttimen heittaisin heti Kathmandussa kaatopaikalle, jos siella olis sellainen."


Joo, etta hapokasta oli ja nyt tuli meikalaisenkin mukavuusraja jyrkasti vastaan. Se raja menee janoisena, vasyneena, 5400m korkeudessa semijyrkassa vuorenrinteessa hyperventiloidessa samalla, kun meinaa oksentaa. Ihana kantajamme otti lopulta jopa saalittavan selkareppuni kantaakseen, jotta paasin lyllertamaan maen ylos jaatikolle. Vaan olipa maisemat! Loppupaiva menikin puoliliihottaen Lobucheen asti, silla jaatikolle paasyn jalkeen matka oli aika pitkalti alamakea tai tasaista. Koko porukka oli kuitenkin kohtuullisen sippi 10 tunnin kavelyn jalkeen (josta ekat kuusi tuntia oli jatkuvaa ylamakea). Tuona iltana nukahdin kamiinan aareen paikallisten keskelle ja se taisi olla toka kerta reissussa, kun meikalaiselle naurettiin.

Lobuchen lodge oli muuten reissun kamaisin! Sen lisaksi, etta huoneemme katto oli paperista, rinkkamme meni seinasta lapi, kun sen laittoi nojaamaan siihen. Ihan vaan nain kuriositeettina.

Joka tapauksessa seuraavana paivana jatkoimme Gorak Shepiin (5180m), joka oli vain poronkuseman paassa Everestin Base Campista (5360m). Niinpa lounaan jalkeen kavaisimme suoraan toisessa maaranpaassamme, jonne ei kavellyt kuin kaksi tuntia suuntaansa. Base Camp oli hieno nahda siitakin huolimatta, ettei nain syksylla siella ole ketaan oikeita kiipeilijoita venaamassa vuoroaan, Everestille kun voi saiden puolesta kiiveta vain kevaalla. Tavattiin tuolla reissulla jatka, joka oli liftannut Belgiasta mm. Iranin ja Pakistanin lapi Everestin Base Campiin, ja kirjoittaa nyt kokemuksistaan kirjaa. Tyypin blogi on osoitteessa www.hitchhikingeverest.org.

Useamman paivan jatkuneeseen paleluun kyllastyneina halusimme tulla alas niin pian kuin mahdollista. Tama oli varsin yleinen trendi lahes kaikkien tapaamiemme ihmisten keskuudessa. Niinpa saavutettuamme molemmat paamaaramme paatimme laskeutua Dingbocheen (4360m) asti. Dingbochen lodgessa tapasimme vanhan miehen, joka pyoritti koko ajan rukousmyllya ja mumisi samaa, sekavalta kuulostavaa mantraansa. Miikan kanssa mietimme, etta paikallinen demehan se siina, kunnes kysyimme oppaaltamme, mita hittoa patu oikein tekee, johon oppaamme tiesi vastata, etta kaikkien yli 60-vuotiaiden tosiuskovien buddhalaismiesten taytyy koko ajan vain mumista tuota ihmeellista rukoustaan. No, jos ei kaveri ole dementoitunut viela, niin ainakin se on hyvaa vauhtia matkalla!

Dingbochesta palasimme takaisina Namcheen, ja mika autuus se olikaan! Yhden paivan aikana laskeuduimme ylhaalta vuorilta pitkalle alle puurajan ja lampotila nousi varmasti yli 20 astetta. Namchessa oli myos tarjolla kaikki maallisten heikkouksiemme kohteet, ja rahoitimme paikallista ravintolayrittajaa molempina siella viettaminamme iltoina (hourusimme akkia alas, jotta saimme olla Namchessa kaksi paivaa) niin auliisti, etta saimme ilmaiset popcornit molempina iltoina. Kaytannossa tama tosin tarkoitti muutamaa lasia punkkua. Ja olihan se siistia juoda kylmaa punkkua auton sisatilalammittimen hyssyssa baarin ainoina asiakkaina.

Enaa oli vuorossa talsiminen Namchesta takaisin Luklaan. Tama osottautui miltei Cho Lan ylittamispaivan veroiseksi hapotusasteeltaan. Nimittain kaveleminen ei olisi enaa vahempaa voinut kiinnostaa ja lampimassa kelissa kaikki oli jotenkin hankalampaa, kun oli tottunut talsimaan pakkasessa. Kuitenkin vihdoin paasimme takaisin Luklaan, jossa osan viimeisen illan juhlallisuudesta pilasi puuttuvat kateisvarantomme, silla tienoon ainoassa pankissa kavi ainoastaan Visa, jota meilla ei ollut mukana, ja Masterin hyvaksyvassa puljussa vedettiin 15% valista. No minkas teet, olutta oli saatava, joten alistuimme riistajasian palveluiden kayttajiksi.

Luklasta onkin hyva vetaa aasinsilta Miikan terveysongelmiin. Kuten aiemmin jo sivusin, Miikaa riivasi jatkuva paansarky yli 4000m korkeudessa. Paansarky oli sita kummallista, etta se tuli aina muutaman tunnin kavelyn jalkeen, oli pahimmillaan perillepaastessa, ja helpotti sitten kasisatasella buranalla. Ihan rehellisesta vuoristotaudista tuskin oli kysymys, mutta oma hypoteesini on, etta se oli jotain tension neckin ja vuoristotaudin kombinaatiota. Lisaksi Miika ei ollut onnistunut rajayttamaan yhtaan viemariverkostoa kahteen viikkoon, joten se oli pienoinen ongelma. Tahan Luklassa havahduimme hakemaan vihdoin apua, mutta apteekkireissu ei ollutkaan niin helppo homma, kuin etukateen luulimme. Nimittain jouduimme kiipeamaan jonkun kukkulan paalle sairaalaan, jossa jouduimme odottamaan kuin potilaat konsanaan, kunnes farmaseutiksi itseaan tituleeraava feikki-nortface-toppatakkinen kaveri vihdoin saapui paikalle. Selitimme hanelle sitten ongelmamme ja kappas, kaveri repesi nauramaan ihan taysia! Lisaksi respassa tyoskenteleva herra tuli tiedustelemaan farmaseutilta ongelmamme laatua, ja luonnollisesti farmaseutti auliisti selitti hanelle kaiken juurta jaksaen meidan siina kuunnellessamme. Mutta mikas sen parempaa, saimme toimivat tropit ja pojat hyvat naurut.

Alkaa varmaan olla aika lopetella (kuolen nalkaan, eika taalta kohta enaa saa tahan aikaan ruokaa). Mita kahdesta viikosta jai kateen? Tapasimme mielettoman maaran ihmisia, joilla kaikilla oli mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana. Kavelimme yli 200 kilometria ja selvitimme 10810 metria korkeuseroja. Lisaksi naimme upeita maisemia, aivan itsellemme vierasta kulttuuria, hirveat maarat jakkeja, yhden riikinkukon, yhden myskihirven, satakunta korppia ja pari kotkaa. Kylla siita reilun tonnin maksaa.