Back and Alive!

Morjensta poytaan pitkasta aikaa!

Oltiin Miikan kanssa Kathmandun kaduilla torsaamassa ja tarkoitus oli tulla takaisin hotellille paivittamaan blogia pitkasta aikaa, mutta siella oli yllattaen sahkokatko. Homma oli kaiketi ennalta sovittu, koska hotlalla tiedettiin katkon olevan ohi klo 17. No, menihan se ohi, mutta juuri kun olin paasemassa bloggaamisen makuun, kaikki pimeni jalleen yli tunniksi. On se nyt perkele, kun joko netti ei toimi (Himalajalla), on helkkarin kallis (25snt/min, Taqnaq, Himalaja) tai sitten toimii netti, muttei sahkot. Mutta nyt asiaan.

Takana on 14 haisevaa, kylmaa, hapokasta, jannittavaa, hienoa, auringontayteista ja kaikin puolin muutenkin superlatiivispainotteista paivaa. Paasimme naas lahtemaan Luklaan edellista tilitystani seuraavana paivana, ja kipuamisemme kohti Everestin juurta saattoi alkaa. Talla hetkella tuntuu hieman haastavalta tiivistaa koko kahden viikon olennaisia tapahtumia jarkevaan muotoon, mutta yritetaan. Ehka helpointa on aloittaa alusta.

Lentomme piti lahtea jotain klo 8.30, mutta olimme kentalla seitseman jalkeen, ja yllattaen meidat tuupattiin ekaan kohti Luklaa lahtevaan koneeseen ihan randomilla. Ilmeisesti siis ihmiset laitetaan koneisiin saapumisjarjestyksessa, ei lipussa lukevan ajankohdan, lennon numeron tai minkaan muunkaan lansimaiseen logiikkaan perustuvan kaytannon mukaisesti. Tama toki sopi meille, ja mika kokemus lento olikaan! Koko puoli tuntia kestavan lennon ajan nakyi vain himalajan huippuja ja utopistisesti taloja vuorien rinteilla, paljon pilvien ylapuolella. Itse Luklaan laskeutuminen oli lahes housuun pissauttava kokemus ja nyt todella arvostan sita, etta koneet jaivat edellisen paivan huonossa kelissa suosiolla maahan! Nimittain kone lensi valehtelematta parinkymmenen metrin paassa vuoren seinamasta, kunnes laskeutui kuin seinaan kiitoradalle, jolla oli pituutta ehka sata metria. Sinansa ei kiitoradan pituudella niin valia, koska se oli katevasti ylamaessa, niin kyllahan siina nyt ehtii vauhti hidastua lyhyemmallakin matkalla! Laskeutumisshokin jalkeen tapasimme kantajamme, joka oli n. 140cm korkea mies, jolla oli Helloy Kitty-pipo, ja se hymyili aivan koko ajan (kylla, kaikki 14 paivaa). Rakastuin siihen kaveriin valittomasti (enka vahiten siksi, etta jos olisin siina ilmanalassa joutunut kantamaan oman rinkkani, niin en nyt olisi tassa, vaan olisin vetanyt ranteet auki jo aikoja sitten).

Talsittiin ekan paivan aikana n. viiden tunnin patka Monjoon, joka on 2800m korkeudessa. Sielta jatkettiin seuraavana paivana Namche Bazariin (3400m), jossa akklimatisoiduttiin kaksi paivaa. Valipaivana tehtiin kevyt 20 kilometrin kesahyppely laheiseen kylaan, jossa on Sir Edmund Hillaryn perustama koulu, jossa kay lahitienoon nuoriso ehka 50 kilometrin sateelta (jalan!). Ensimmaisena kahdesta Namchessa vietetysta yosta sain kokea, milta aivopaineoireet tuntuu. Nimittain herasin keskella yota paansarkyyn, joka tuntui orastavalta darralta - paata sarki ja laatta meinas lentaa. Kuitenkin vesihuikalla ja buranalla helpotti, eika vuoristotauti enaa siina korkeudessa uudestaan uhannut iskea.

Namchesta jatkettiin Doleen (4090m), jonne oli vuorotellen sikana nousua ja laskua. Vuoristoilma pistaa pissattamaan (joku happo-emastase-homma, hitostako noista ymmartaa), mutta ongelmia seuraa, kun koko paivan kavelyreitti kulkee vuorenrinnetta, jossa polun toisella puolella on rotko ja toisella puolella vuoren seinama. Nokkelana tyttona paatin sitten jattaytya jalkeen muusta seurueestamme puskapissille johonkin sopivaan mutkaan, mutta eikos jo joku liian liukkaasti liikkuva nepalilainen yllattanyt allekirjoittaneen housut kintuissa polun varresta. No, se oli vasta reissun eka kerta, kun meitsille naurettiin pain naamaa (alastomuus on taalla huomattavasti suurempi tabu kuin..noh, vaikka omassa kaveripiirissani). Anyway, paastiin vihdoin Doleen, joka oli eka paikka, jossa ikkunat oli aamulla jaassa - sisapuolelta.

Dolesta jatkettiin Gokyoon (4700m), joka oli toinen maaranpaistamme. Gokyo on kuuluisa (vissiin) viidesta jarvestaan, jotka ovat buddhalaisille pyhia. Lisaksi yhdessa jarvessa on elanyt sama sorsapariskunta jo herra ties kuinka monta vuotta, ja sanonpahan vaan, etta onpa nekin kaikista maailman latakoista asuinpaikan keksineet! Jos vesi vois olla nestemaista pakkasasteisena, niin tuolla varmaan olis. Joka tapauksessa, lodge Gokyossa oli yksi reissun parhaista, lukuunottamatta viereisessa huoneessamme ollutta rottaa. No, ei se kylla menoa haitannut, kun se ei ollut meidan huoneessamme.. Gokyossa oli kylla aivan pirun kylma. Istuttiin lodgen ruokailuhuoneessa, niin kuin aina tapana oli, mutta huoneen keskella oleva kamiina huokui kylmyyttaan ja hytisimme lainauntsikoissamme (jossa naytin btw ihan vitin holmolta, mutta siina tilanteessa henkiinjaaminen tuntui tarkeammalta). Vaan sitten astui ovesta sisaan ehtoisa emanta kadessaan ampari, josta han lappoi omituisia kikkareita kamiinaan ja tuikkasi ne palamaan. Enpa ole koskaan aiemin tullut niin onnelliseksi sangollisesta paskaa! Ja sama onni toistui reissun aikana aika monta kertaa. Etta nyt on sitten iloittu elaman pienista asioista, helvetti.

Gokyon vieressa on Kasurilan oloinen kukkula (Gokyo Ri), jolla on korkeutta 5367 metria. Saalittavasta ulkomuodostaan huolimatta sinne kiipeaminen oli melkoisen tuskan takana. Kuitenkin maisemat olivat kaiken sen hapotuksen arvoiset ja naimme Everestin kokonaisuudessaan ensimmaista (ja itse asiassa viimeista) kertaa. Gokyo Rin huiputtamisen jalkeen paatimme vetaa loppupaivan lonkkaa, koska Miikalla oli niin hiton huono olo (siita lisaa myohemmin). Seuraavana paivana jatkoimme sitten Taqnaqiin (4700m), joka oli entisen jaatikon laidalla, erittain keskella ei mitaan. Siita huolimatta paikallisella majataloyrittajalla oli jostain ihmeen syysta jollakin ihmeellisella mekanismilla toimiva netti, enka tietenkaan voinu vastustaa kiusausta. Tuhlasin sitten perheemme yhteisia varoja 625 rupiaa facebookiin (25min). Nyt havettaa. Saman illan aikana kavi kuitenkin ilmi, etta majataloyrittaja on kiivennyt Mt. Everestille ja pyorittaa nyt jonkinlaista ohjelmatoimistoa, joka vie halukkaat huipulle 25 000 dollarin konttasummalla. Etta tama tiedoksi Kesolle ja Erkalle, yhteystiedot on jemmassa ;) Samaan henhenvetoon todettakoon kuitenkin, ettei kyseisen kaverin mielesta Everestille kiipeaminen ole yhtaan mikaan suoritus, silla sinne paasevat naiset ja elakelaisetkin, ja yksi tyypin kavereista ehti sykkia huipulle 19 kertaa, ennen kuin sitten meni ja kuoli 35-vuotiaana jollain toisella vuorella (mitas laksi). Ehdottomasti arvostettavampaa olisi kiiveta esim. Annapurna Southille, jossa eloonjaamisrprosentti on jotain 70 luokkaa. Toki tama jaba oli kaynyt siellakin, eika unohtanut asiasta mainita. Harvisainen etova tyyppi oli kylla kaikenkaikkiaan, erosi huomattavasti epaedukseen kanssaheimoveljistaan.

Seuraavana paivana olikin vuorossa hapokkaista hapokkain siirtyma Taqnaqista Lobucheen (4900m). Hapokkaan tasta teki se, etta meidan piti ylittaa Cho La (5420m korkeudessa oleva jaatikko), eika siita tehnyt yhtaan helpompaa se, etta meilla oli mukana ainoina juomavaastoina joidenkin idioottien painostuksesta ostetut Camelpakit! Seuraavassa suoraa lainausta paivakirjastani kyseiselta paivalta. Mikali, arvoisa lukija, pidat enemman sofistikoituneemmasta kielenkaytosta, suosittelen siirtymaan seuraavaan kappaleeseen. "Kuka vitun urpo vaittaa, etta Camelpak on muka hyva keksinto? Eraan anonyymin kollegan sanoja lainaten, "toimii ehka marjametsalla, muttei kunnon vaelluksella". Se nimittain saatana jaatyy 20 asteen pakkasessa (se letku)! Oli sit tosi kiva kiiveta ylamakeen kuus tuntia ilman, etta pysty kaytannossa juomaan ollenkaan. Ainoo konsti oli juoda siita pussista suoraan, ja eikohan kiuas onnistunut kaatamaan puolet paallensa. Nyt olis ollu niille mein paljon parjatuille juomapulloille kayttoa. Etta terveisia vaan asianosaisille! Tollasen homolutkuttimen heittaisin heti Kathmandussa kaatopaikalle, jos siella olis sellainen."


Joo, etta hapokasta oli ja nyt tuli meikalaisenkin mukavuusraja jyrkasti vastaan. Se raja menee janoisena, vasyneena, 5400m korkeudessa semijyrkassa vuorenrinteessa hyperventiloidessa samalla, kun meinaa oksentaa. Ihana kantajamme otti lopulta jopa saalittavan selkareppuni kantaakseen, jotta paasin lyllertamaan maen ylos jaatikolle. Vaan olipa maisemat! Loppupaiva menikin puoliliihottaen Lobucheen asti, silla jaatikolle paasyn jalkeen matka oli aika pitkalti alamakea tai tasaista. Koko porukka oli kuitenkin kohtuullisen sippi 10 tunnin kavelyn jalkeen (josta ekat kuusi tuntia oli jatkuvaa ylamakea). Tuona iltana nukahdin kamiinan aareen paikallisten keskelle ja se taisi olla toka kerta reissussa, kun meikalaiselle naurettiin.

Lobuchen lodge oli muuten reissun kamaisin! Sen lisaksi, etta huoneemme katto oli paperista, rinkkamme meni seinasta lapi, kun sen laittoi nojaamaan siihen. Ihan vaan nain kuriositeettina.

Joka tapauksessa seuraavana paivana jatkoimme Gorak Shepiin (5180m), joka oli vain poronkuseman paassa Everestin Base Campista (5360m). Niinpa lounaan jalkeen kavaisimme suoraan toisessa maaranpaassamme, jonne ei kavellyt kuin kaksi tuntia suuntaansa. Base Camp oli hieno nahda siitakin huolimatta, ettei nain syksylla siella ole ketaan oikeita kiipeilijoita venaamassa vuoroaan, Everestille kun voi saiden puolesta kiiveta vain kevaalla. Tavattiin tuolla reissulla jatka, joka oli liftannut Belgiasta mm. Iranin ja Pakistanin lapi Everestin Base Campiin, ja kirjoittaa nyt kokemuksistaan kirjaa. Tyypin blogi on osoitteessa www.hitchhikingeverest.org.

Useamman paivan jatkuneeseen paleluun kyllastyneina halusimme tulla alas niin pian kuin mahdollista. Tama oli varsin yleinen trendi lahes kaikkien tapaamiemme ihmisten keskuudessa. Niinpa saavutettuamme molemmat paamaaramme paatimme laskeutua Dingbocheen (4360m) asti. Dingbochen lodgessa tapasimme vanhan miehen, joka pyoritti koko ajan rukousmyllya ja mumisi samaa, sekavalta kuulostavaa mantraansa. Miikan kanssa mietimme, etta paikallinen demehan se siina, kunnes kysyimme oppaaltamme, mita hittoa patu oikein tekee, johon oppaamme tiesi vastata, etta kaikkien yli 60-vuotiaiden tosiuskovien buddhalaismiesten taytyy koko ajan vain mumista tuota ihmeellista rukoustaan. No, jos ei kaveri ole dementoitunut viela, niin ainakin se on hyvaa vauhtia matkalla!

Dingbochesta palasimme takaisina Namcheen, ja mika autuus se olikaan! Yhden paivan aikana laskeuduimme ylhaalta vuorilta pitkalle alle puurajan ja lampotila nousi varmasti yli 20 astetta. Namchessa oli myos tarjolla kaikki maallisten heikkouksiemme kohteet, ja rahoitimme paikallista ravintolayrittajaa molempina siella viettaminamme iltoina (hourusimme akkia alas, jotta saimme olla Namchessa kaksi paivaa) niin auliisti, etta saimme ilmaiset popcornit molempina iltoina. Kaytannossa tama tosin tarkoitti muutamaa lasia punkkua. Ja olihan se siistia juoda kylmaa punkkua auton sisatilalammittimen hyssyssa baarin ainoina asiakkaina.

Enaa oli vuorossa talsiminen Namchesta takaisin Luklaan. Tama osottautui miltei Cho Lan ylittamispaivan veroiseksi hapotusasteeltaan. Nimittain kaveleminen ei olisi enaa vahempaa voinut kiinnostaa ja lampimassa kelissa kaikki oli jotenkin hankalampaa, kun oli tottunut talsimaan pakkasessa. Kuitenkin vihdoin paasimme takaisin Luklaan, jossa osan viimeisen illan juhlallisuudesta pilasi puuttuvat kateisvarantomme, silla tienoon ainoassa pankissa kavi ainoastaan Visa, jota meilla ei ollut mukana, ja Masterin hyvaksyvassa puljussa vedettiin 15% valista. No minkas teet, olutta oli saatava, joten alistuimme riistajasian palveluiden kayttajiksi.

Luklasta onkin hyva vetaa aasinsilta Miikan terveysongelmiin. Kuten aiemmin jo sivusin, Miikaa riivasi jatkuva paansarky yli 4000m korkeudessa. Paansarky oli sita kummallista, etta se tuli aina muutaman tunnin kavelyn jalkeen, oli pahimmillaan perillepaastessa, ja helpotti sitten kasisatasella buranalla. Ihan rehellisesta vuoristotaudista tuskin oli kysymys, mutta oma hypoteesini on, etta se oli jotain tension neckin ja vuoristotaudin kombinaatiota. Lisaksi Miika ei ollut onnistunut rajayttamaan yhtaan viemariverkostoa kahteen viikkoon, joten se oli pienoinen ongelma. Tahan Luklassa havahduimme hakemaan vihdoin apua, mutta apteekkireissu ei ollutkaan niin helppo homma, kuin etukateen luulimme. Nimittain jouduimme kiipeamaan jonkun kukkulan paalle sairaalaan, jossa jouduimme odottamaan kuin potilaat konsanaan, kunnes farmaseutiksi itseaan tituleeraava feikki-nortface-toppatakkinen kaveri vihdoin saapui paikalle. Selitimme hanelle sitten ongelmamme ja kappas, kaveri repesi nauramaan ihan taysia! Lisaksi respassa tyoskenteleva herra tuli tiedustelemaan farmaseutilta ongelmamme laatua, ja luonnollisesti farmaseutti auliisti selitti hanelle kaiken juurta jaksaen meidan siina kuunnellessamme. Mutta mikas sen parempaa, saimme toimivat tropit ja pojat hyvat naurut.

Alkaa varmaan olla aika lopetella (kuolen nalkaan, eika taalta kohta enaa saa tahan aikaan ruokaa). Mita kahdesta viikosta jai kateen? Tapasimme mielettoman maaran ihmisia, joilla kaikilla oli mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana. Kavelimme yli 200 kilometria ja selvitimme 10810 metria korkeuseroja. Lisaksi naimme upeita maisemia, aivan itsellemme vierasta kulttuuria, hirveat maarat jakkeja, yhden riikinkukon, yhden myskihirven, satakunta korppia ja pari kotkaa. Kylla siita reilun tonnin maksaa.