Loppuaika Tongalla meni aikalailla samoissa tunnelmissa kuin alkukin. Kelit eivat juurikaan suosineet, mutta sukellusvedet olivat kirkkaat ja muutenkin elama sopivan leppoisaa. Ainut miinus oli, kun ihmeteltiin, miksei Miika luottokortilla voi enaa nostaa rahaa, vaikka kredittia pitaisi viela olla jaljella. No, syy selvisi varsin pian nettipankissa - Miika oli yrittanyt nostaa 1000 Pa'angaa automaatista ja systeemi kaatui (niin kavi lahes aina). Kuitenkin tuolla kertaa vehje oli vienyt tuon miltei 500 euroa luottokorttitililta, mutta jattanyt rahat antamatta. No, ajateltiin, etta siina meni 500 budjetista ja etta sita sopii odottaa takaisin saatavaksi vasta kuukausien paasta. Kuitenkin kokeiltiin onnea Nuku Alofalla, Tongan paakaupungissa, ennen Samoan lentomme lahtoa ja kappas, parissa tunnissa saatiin fyffet takaisin! Enaa pitaa kinuta Masterilta takaisin se 13,34 euron nostopalkkio, jonka koko lystista kiskoivat...
Paatettiin varata Samoalta oikein honeymoon-resortti, kun kerrankin siihen off seasonin aikaan oli varaa. Paadyttiin Sava'iin saarelle tunnin lauttamatkan paahan paasaaresta ja paikka olikin varsin hieno, ainakin siihen nahden, mihin oltiin totuttu. Oltiin lahestulkoon ainoita vieraita koko viikon aikana, joten melkein voi sanoa, etta oli OMA HOTELLI. Tarkoitus oli viettaa koko viikko niinkin eksoottisissa tunnelmissa kuin uima-altaalla maaten, mutta toisin kavi. Samoan saarten ympari pyori koko viikon sykloni, joka sai aikaan ihan jarjettomia, jatkuvia sateita ja mieletonta tuulta. Ekaan paivaan ei voitu tehda mitaan kelin takia, mutta tokana paivana vuokrattiin lautalla tapaamiemme parin ruotsalaisen teinin (19v :P) ja yhden saksalaisen jaban kanssa auto, ja ajettiin saaren ympari. Nahtiin muutamia ihan hienoja paikkoja, kuten kymmenien metrien korkuinen vesiputous keskella sademetsaa, jossa kavimme uimassa.
Vaan nyt loppuu lassytys. Vikaa kahta paivaa lukuunottamatta oli ihan paskaa hienoista puitteista huolimatta. Kun sataa kaatamalla vetta (eli kahdessa sekunnissa olet lapimarka), niin vaihtoehtoja, mita voit tehda, on joko istua sisalla ja lukea kirjaa (sita voi tehda kotonakin) tai istua hotellin baarissa (sitakin voi tehda kotona ja lisaksi siihen menee ihan homona rahaa). Noh, eraalla pariskunnalla, joka tavattiin Apiassa, Samoan paakaupungissa, kavi hieman heikommin: heilla tuli pahimman myrskyn aikaan meri majan ovesta sisaan, ja lopulta koko asumuksen seinat liukenivat :D Etta sen suhteen tuo havyton kulutettu 800 euroa oli ihan kannattava sijoitus.
No, kuten sanottu, resortissa viettamamme kaksi vikaa paivaa olivat ihan kelvollisia; aurinko paistoi satunnaisesti ja valtaosan paivasta ei satanut. Ainoastaan pari seikkaa varjostivat ah-niin-autuasta onneamme.. Ensinnakin nahtiin, kun joku mulkku ajoi koiran yli ihan meidan hoodeilla, eika edes vaivautunut pysahtymaan ja hoitamaan koiraparkaa pois paivilta. Toiseksi kuultiin, ettei Upolun (paasaari, jossa on lentokentta) ja Sava'iin valia liikennoivat lautat olleet kulkeneet kolmeen paivaan ja olimme vaarassa missata lentomme, mikali lautat eivat maanantaiaamuna alkaisi kulkemaan. Kolmanneksi vikana iltana huomasimme, etta Miikan kateisvarannoista oli kadonnut 300 taalaa, eli n. 100 euroa. Joku urpo on pollinyt massit varmaan ekana paivana, jolloin meilla ei ollut huoneessamme safety boxia kaytossa.
Sunnuntai-iltana kuulimme, etta maanantain ensimmainen lautta aamukuudelta kulkee. Lahdimme sitten neljan jalkeen kampilta, ettemme missaa tuota lauttaa. Upolun keskustassa menimme ihan huviksemme Air New Zealandin toimistoon kysymaan, etta onhan iltainen lentomme edelleen lahdossa, ja kappas - eihan se helvetti ole! Parasta on, etta oltiin buukattu Losista sikakalliit kampat jo etukateen (130USD/yo), ja nyt tulisimme missaamaan ainakin ensimmaisen yomme. Viela parempaa on, ettei Air New Zealand tarjoa minkaanlaista majoitusta viivastyksen ajaksi, koska kyseessa on saasta eika heista riippuva syy. Matkavakuutus ei taas korvaa, koska heidan mielestaan vastuu on lentoyhtion, mutta he olisivat kylla korvanneet, mikali viivastys olisi johtunut kulkemattomista lautoista. Etta saatana soikoon. No, tietenkin sitten haluttiin kohtuuhintainen kamppa taalta Samoalta ja saatiin ihan jarkyttava murju. Kaiken kruunaa se, etta Miika soitti juuri ns. "hotelliltamme", etta siella on polviin asti vetta talla hetkella, kun on satanut niin vitusti.
tiistai 25. tammikuuta 2011
tiistai 11. tammikuuta 2011
Tonga-time!
Loppureissu Uudessa Seelannissa meni tosiaan sukeltaessa Poor Knights Islandsilla, joka oli kylla ihan homokallista (kaksi dyykkia 175 euroa), mutta hyvin jarjestettya, ja maisemat olivat hienot. Paihialla mentiin purjehtimaan 62-jalkaisella jahdilla ja saatiin samalla reissulla telttakin myytya! Taydellista. Purjehdusreissun jalkeen ajettiin viela illalla Aucklandiin ruokakaupan kautta.
Aucklandissa oli ihan paskaa. Jonkun hostellissa tyoskentelevan brittiurpon piti laittaa keskella yota mein ruuat jaakaappiin, mutta koska se ei ollut saanut ohjeistusta, mihin voi, juusto ja jugurtti kuuluvat, niin se ei sitten osannut laittaa niita jaakaappiin (keittio oli suljettu silloin yolla, kun tultiin, niin ei voitu hoitaa hommaa ite), vaan jatti ne huoneenlampoon jaakaapin paalle, missa ne tietenkin pilaantuivat +30 asteessa. Siina meni sitten tattirisotot, prkl, mutta onneksi Waiheken viinitiloilla oli kelvollista ruokaa suhteellisen kohtuulliseen hintaan.
Vaan sitten saavuttiin Tongalle. Lento paasaarelle kesti kolmisen tuntia ja se kului Air New Zealandin hekumallisista fasiliteeteista (omalta screenilta uusimpia leffoja katsellessa ja musaa kuunnellessa) nauttiessa. Pari tuntia piti viettaa paasaarella, ennen kuin lento Vava'ulle todella keskelle ei mitaan lahti. Sinne lennettiin tunti ja voila, oltiin perilla. Koska oltiin telttailtu melkein kaksi viikkoa ja loppuaika karsitty kamaisissa backpackerseista Uudessa Seelannissa, niin nyt paatettiin varata oikein aikuisten ihmisten kamppa. Paadyttiin rantamestaan, jota piti Norjasta Tongalle muuttanut jaba vaimoineen. Neljan kampan kompleksi sijaitsee rannalla, jonka biitsin harmillisesti vei sykloni joitakin viikkoja sitten. Muuten paikka onkin ihan unelma: pihalla kasvaa banaaneja, terassilta on mereen kymmenen metria, kampassa on kaikki herkut jaakaapista lahtien (kylmaa kaljaa ja valkkaria varten) ja naapurin ihana parrakas nainen tekee maailman parhaat aamupalat ja illalliset suoraan kotiterassille kannettuna joka paiva. Lisaksi mestan hintaan (80e/yo) sisaltyy kanootti ja snorklausvehkeet, ja lahella on autiosaari, jonne ajateltiin meloa paivittain, ihan vain kuntoilumielessa. Vesi on tietenkin kristallinkirkasta, ja Miika testasi kotirannan snorklausmestat jo tana aamuna, ja maisemat ovat kuulemma varsin kelvolliset. Lisaksi mestan omistajalta saadaan aina ilmaiset kyydit kaupunkiin n. kahdeksan kilometrin paahan, etta senkaan suhteen ei ole valittamista. Eikohan seuraavat kahdeksan paivaa suju ihan kivuttomasti.
Etta tallasta tanne talla kertaa, ei harmita yhtaan niin paljon kuin Kiinassa ollessa. Terkkuja sinne!
Aucklandissa oli ihan paskaa. Jonkun hostellissa tyoskentelevan brittiurpon piti laittaa keskella yota mein ruuat jaakaappiin, mutta koska se ei ollut saanut ohjeistusta, mihin voi, juusto ja jugurtti kuuluvat, niin se ei sitten osannut laittaa niita jaakaappiin (keittio oli suljettu silloin yolla, kun tultiin, niin ei voitu hoitaa hommaa ite), vaan jatti ne huoneenlampoon jaakaapin paalle, missa ne tietenkin pilaantuivat +30 asteessa. Siina meni sitten tattirisotot, prkl, mutta onneksi Waiheken viinitiloilla oli kelvollista ruokaa suhteellisen kohtuulliseen hintaan.
Vaan sitten saavuttiin Tongalle. Lento paasaarelle kesti kolmisen tuntia ja se kului Air New Zealandin hekumallisista fasiliteeteista (omalta screenilta uusimpia leffoja katsellessa ja musaa kuunnellessa) nauttiessa. Pari tuntia piti viettaa paasaarella, ennen kuin lento Vava'ulle todella keskelle ei mitaan lahti. Sinne lennettiin tunti ja voila, oltiin perilla. Koska oltiin telttailtu melkein kaksi viikkoa ja loppuaika karsitty kamaisissa backpackerseista Uudessa Seelannissa, niin nyt paatettiin varata oikein aikuisten ihmisten kamppa. Paadyttiin rantamestaan, jota piti Norjasta Tongalle muuttanut jaba vaimoineen. Neljan kampan kompleksi sijaitsee rannalla, jonka biitsin harmillisesti vei sykloni joitakin viikkoja sitten. Muuten paikka onkin ihan unelma: pihalla kasvaa banaaneja, terassilta on mereen kymmenen metria, kampassa on kaikki herkut jaakaapista lahtien (kylmaa kaljaa ja valkkaria varten) ja naapurin ihana parrakas nainen tekee maailman parhaat aamupalat ja illalliset suoraan kotiterassille kannettuna joka paiva. Lisaksi mestan hintaan (80e/yo) sisaltyy kanootti ja snorklausvehkeet, ja lahella on autiosaari, jonne ajateltiin meloa paivittain, ihan vain kuntoilumielessa. Vesi on tietenkin kristallinkirkasta, ja Miika testasi kotirannan snorklausmestat jo tana aamuna, ja maisemat ovat kuulemma varsin kelvolliset. Lisaksi mestan omistajalta saadaan aina ilmaiset kyydit kaupunkiin n. kahdeksan kilometrin paahan, etta senkaan suhteen ei ole valittamista. Eikohan seuraavat kahdeksan paivaa suju ihan kivuttomasti.
Etta tallasta tanne talla kertaa, ei harmita yhtaan niin paljon kuin Kiinassa ollessa. Terkkuja sinne!
torstai 6. tammikuuta 2011
No Worries! Until...
Reilut kaksi viikkoa on vierahtanyt taalla Kiwien maassa. Eiliseen asti rakastin tata paikkaa, joten hehkutukset ensin.
Kun tultiin tanne, vietettiin siis joulun pyhat Aucklandissa. Auckland itsessaan ei ollut mikaan ihmeellinen mesta, mutta The Groven ruoka oli hyvaa ja satamaravintoloiden valkkari kylmaa. Tapaninpaivana vuokrattiin auto loppureissun ajaksi, ja se olikin aika kiven alla! Koko Uusi Seelanti oli paattanyt marssia Aucklandin autovuokraamoihin juuri tuona samaisena aamuna, ja vasta viimeisesta paikasta loytyi kompakti Honda (ei Saxoa suurempi) hintaan 50+ NZD (rapiat 30e)/paiva, sisaltaen vakuutuksen ja kasettisoittimen. Oltiin jo aiemmin paatetty menna ensiksi itarannikolle Gisborneen, koska siella majailivat pari viimekesaista tyokaveriamme. Ei tietenkaan oltu varattu minkaalaista majoitusta etukateen, joten tuli hieman yllarina, etta koko 30 000 asukkaan mestan kaikki mahdolliset katolliset majapaikat olivat taynna. Ei hataa, laksimme ajamaan silti 500km matkan kohti Gisbornea ja toivoimme, etta matkalla vastaan tulisi telttakauppa. Ja tulihan siella, jossain 5 asukkaan kylassa keskella ei mitaan. Ikina en ole rautakaupassa saanut yhta hyvaa palvelua, ja 89 NZD:lla ostimme itsellemme kodin seuraaviksi 18 paivaksi, voila!
Teltta joutui heti tositoimiin, kun Gisborneen luvattiin tulevaksi myrskya. Kesaisilla tyokavereillamme oli havyttoman kokoinen rantalukaali, jossa hengasimme katsomassa telkkaria, kun uutisissa naytettiin -yllaripyllari- Gisbornea, jossa teltat lentelivat ympariinsa. Vahan jannitti, oliko oma teltta paassyt telkkariin! Vaan eipa ollut, urheasti jokotti pystyssa, kun illalla menimme takaisin kampille. Onpahan nyt ainakin yksi myyntivaltti lisaa, kun yritetaan myyda kotiamme eteenpain Uuden Seelannin reissun lopussa.. Muuten Gisbornen keikka meni varsin chillisti, opeteltiin surffaamaan yhtena paivana ja muu aika kokattiin mita parhainta ruokaa tai juotiin viinia. Kokkaus tosin tapahtui ja tuli tapahtumaan koko loppureissunkin ajan varsin aariolosuhteissa, silla kaytossamme oli ainoastaan pussillinen kertakayttohaarukoita ja -veitsia, joulukoristeisia (olivat alennuksessa!) paperilautasia ja -mukeja seka lisaksi olosuhteisen pakosta myohemmin seuraan liittyi myos korkkiruuvi, jossa oli pieni linkkuveitsi mukana. Vaan eipa tuo tahtia haitannut!
Gisbornessa kollittiin kolme paivaa, jonka jalkeen jatkettiin itarannikkoa Napieriin, joka on kuuluisa 1930-luvulla tapahtuneesta maanjaristyksesta, jonka seurauksena koko kaupunki rakennettiin uudestaan Art Deco-henkeen. Talot siella olivat kylla mita hauskimman nakoisia pastellivareineen ja koristeineen. Napierissa camping-alueella nahtiin joku itavaltalainen jatka, joka oli reissussa itsekseen, ja uhkasi tulla Suomeen ensi kesana, joten jos se lisaa miut feseen, niin kuin lupasi, niin meille on sitten ilmeisesti ensi elokuussa tulossa vieraita :D Napierissa vietetyn paivan jalkeen jatkettiin Hastingsiin muutaman kymmenen kilometrin paahan, joka on vahan lahempana Hawkes Bayn viinialueita. Tuolla vuokrattiin fillarit ja ajettiin yhteensa n. 40 kilometria viinitilalta toiselle ja maisteltiin viineja sen verran, ettei lopuista ehka saanut enaa niin paljon aistimuksia irti :P
Uusi vuosi vietettiin Wellingtonissa, ja rakastin sita paikkaa niin paljon! Se oli taynna kahviloita ja ravintoloita, joista monessa oli jazz-bandi livena soittamassa. Taas kerran syotiin ja juotiin takaisin alkureissussa menetettyja makuaistimuksia, feivorittina lahisupermarkettimme sushivalikoima (niin, niilla oli tuoretta sushia myytavana varsin halpaan hintaan!!). Wellingtonissa lipsuimme telttailusta, ja nukuimme kaksi yota jossain motellin tyyppisessa mestassa. Wellingtonista oli alunperin suunnitelmana jatkaa etelasaarelle, mutta koska on high season ja paikallisten lomakausi, lauttamatka (Helsinki-Tallinna-valia vastaava) olisi maksanut KOLMESATAA EUROA meilta ja autolta yhteensa, joten eipa mentykaan. Ainoa asia, jonka olisimme ehtineen etelasaarella tehda, olisi ollut menna Kaikouraan katsomaan valaita, mutta kun safari itsessaan olisi jo ollut sikakallis ja lauttamatkat siihen paalle, niin johan olisi tullut valaalle hintaa. Lisaksi koko etelasaari on karsinyt viimeviikkoina melko massiivisista tulvista, joten tuskin Hondallamme olisi paassyt muutenkaan kovinkaan pitkalle.
Wellingtonista lahdimme takaisin kohti pohjoista, ensin Taupo-jarven rannalle johonkin minimaaliseen kalastuscampingmestaan, josta seuraavana paivana teimme paivan vaellusretken Mt Tongarirolle, joka on yksi Uuden Seelannin suosituimmista vaelluspaikoista. 22 kilometrin vaelluksella naimme useita tulivuorten kraatereita, kananmunapieruille haisevia, oudon vihreita jarvia, hoyryavia kuumia lahteita ja - parisen tuhatta saksalaista!! Oikeesti, mita helvettia koko Saksa on muuttanut sinne kansallispuistoon??? Ei riittanyt, etta joutui vaeltamaan jonossa kaikkien muiden kanssa (siella oli aivan kasittamaton maara jengia), vaan lisaksi joutui koko helvetin matkan kuuntelemaan kaikista maailman kielista SAKSAA! Oppoppopoppopppoooop.. No, eipa sekaan riittanyt pilaamaan tuota reissua, oli kylla ihan antoisaa saada perslihakset totaalisen jumiin pidemman ajan barbaarismaisen massailyn jalkeen. Tuona paivana vietettiin miikan kanssa myos yhden paivan abstinenssia! Kyllapa virkisti.
Vaellusreissun paatteeksi ajettiin Taupoon, josta kasin seuraavana paivana tehtiin koskenlaskureissu laheiselle Rangitaiki-joelle. Se oli yksi koko tahanastisen reissun parhaimmista kokemuksista! Joki virtasi keskella siistin nakoista, hieman sademetsan oloista pusikkoa ja miltei koko ajan oli varsinaisia koskenlaskuosuuksia. Kun oli hieman tasaisempi paikka, jossa virta oli kuitenkin kova, hypattiin joen vietavaksi, ja mikas siina oli kelluessa markkarissa ja pelkkareissa. Ihan huippua, kertakaikkiaan! Vakavasti Miikan kanssa harkitaan koskimelontaharrastuksen aloittamista, kunhan paastaan kotiin (ja kunhan Suomessa tulee kesa :P)..
Tauposta jatkettiin Rotoruaan, joka on tunnettu kuumista lahteistaan ja rikin katkusta. Leirintaalueemme oli tahanastisen reissun ehdottomasti huipuin! Pieni symppisten naisten pitama paikka, jossa 38NZD:n (yksi reissun halvimmista) telttapaikkamaksuun sisaltyi kaikki ilman lisaveloituksia (kylla, useimmissa paikoissa on esim. suihkusta pitanyt maksaa ekstraa). Telttapaikat olivat luontaisesti lammitetyt, koska maa oli tuliperaista, ja keskella leirintaaluetta oli kiehuva mutakuoppa :D Lisaksi alueella oli ranta, jonka vesi lampeni kuumien lahteiden ansiosta ja pari kuumaa lahdetta, joihin paasi lillumaan ihan ilmaiseksi. Ihan huippu mesta, harmi, ettei ehditty olla pidempaa (monestakin syysta, selviaa seuraavassa......argh)!
Rotoruasta jatkettiin matkaa Pakiri Beachille Aucklandin pohjoispuolelle tarkoituksena surffata siella, kun synkat pilvet alkoivat kasautua onnemme ylle... Jo kun ajoimme sinne (TODELLA hevonperseeseen), miulla oli jotenkin huonot vibat siita paikasta. En tieda, johtuiko siita, etta oli niin pilvista, mutta jotenkin koko alueella oli sellainen The Ringin tunnelma. Kun ajettiin campingalueen pihaan, siina oli kyltti "No Vacancy", mutta kun mentiin kysymaan, niin sielta kuitenkin loytyi meille telttapaikka, ja kun sitten leiriydyttiin, niin kavi ilmi, etta alueella oli vaikka kuinka paljon vapaita paikkoja! Omituista.. Muutenkin vastaanotto oli varsin ankea, kun kysyin ruuanostomahdollisuuksista ja kaupasta, niin vastaus oli, etta lahimpaan supermarkettiin on matkaa 45min suuntaansa ja ettei se valttamatta ole edes auki. Kun sitten kysyin, voidaanko lainata kattilaa, kun ei kerta saada ostettua grillattavaa (ja meilla oli hatavaraspagetit mukana), niin vastaus oli, etta ei voida. Kun sitten sanoin, ettei meilla ole kuin kertakayttohaarukoita, niin kattila loytyikin. Eika siina viela kaikki..
Nyt paastaankin reissumme tahanasti traagisimpaan osuuteen. Naimme nimittain eilen illalla, etta paikalla parveili poliiseja. Uteliaisuuttani kysyin sitten joltain random-tyypilta, mita oikein on tapahtunut, niin han sanoi, etta edellisyona oli leirintaalueelta pollitty surffilautoja ja fillari. Ajattelin, etta johan nyt on veemaista touhua. Kun sitten koitti ilta ja Miika meni suihkuun, niin sielta tullessaan se hokasi saman tien, ettei miun sille rakkaudella ostamaa kelloa ole missaan!! Poika juoksi takaisin suihkuille ja kavi kavelemansa reitin (n. 100m) moneen kertaan lapi, mutta kelloa ei vaan loytynyt. No, ei sitten jarkytykselta saatu unta hetkeen ja puoliltaoin kuultiin, miten auto ajoi telttapaikkamme vieressa olevaa tieta pitkin, pysahtyi, ovi kavi kerran, ja sitten auto jatkoi matkaansa. Ei alytty menna katsomaan, eika oltais kylla ehdittykaan, kun sielta teltasta kestaa kuitenkin hetken aikaa kompia ulos..
Seuraavana paivana kaytiin campingalueen respasta kysymassa, oisko joku mahdollisesti palauttanut kellon sinne, mutta eipa tietenkaan ollut. Kun sitten lahdettiin kohti lahimman kylan poliisiasemaa tekemaan rikosilmoituksta, nii huomattiin, etta campingalueen "No Vacancy"-kyltin alle oli ilmestynyt "Closed"-kyltti. Eika alue ollut sen enempaa taynna kuin suljettukaan, joten KERRASSAAN MERKILLISTA!
Poliisiasemalla oli onneksi todella mukavaa porukkaa, ja poliisi, jonka kanssa asioimme, sanoi, etta leirintaalueella on todellinen rikosaalto meneillaan! Kuulemma joka yo jaakaapeista katoaa lihaa ja porukalta katoaa kamaa. Poliisi arveli, etta Miikankin tapauksessa on kaynyt niin, etta silla aikaa kun poika on ollut suihkussa, joku kusipaarunkkari-idiootti ihmisperse on kaynyt nappaamassa kellon, kun vaikka suihkukoppi on lukittu, niin ovi ei ole kovin korkea ja kun viela kaikki kamat on pakko jattaa naulaan, niin helppohan siita on arvotavarat napata. Voi vittu mita porukkaa! Mutta hyva asia tassa on se, etta jos poliisikin on sita mielta, etta noin se on tapahtunut, niin (pitaa koputtaa puuta) vakuutusyhtiokaan ei voi sanoa, etta oma vika. Mutta katsellaan nyt, miten kay.. Meni kylla fiilarit tahan mestaan!
Nyt on siis jaljella viela pari paivaa ja huomenna on tarkoitus menna sukeltamaan maailman TOP 10 sukelluskohteen joukkoon rankatulle Poor Knights Islandille. Ylihuomiseksi ollaan varattu paivan kestava purjehdusreissu Bay of Islandsilla aivan pohjoisimmassa osassa pohjoissaarta, ja sitten onkin jo palattava Aucklandiin autoa palauttamaan. Tarkoitus olisi viela vika paiva kayttaa Waiheke Islandilla Aucklandin edustalla jalleen fillaroiden ja viinitiloja kierrellen. Nyt pitaa vaan toivoa, ettei vastaan tuu enaa yhtaan useampaa urpoa, koska muuten tapan ne kaikki.
Kun tultiin tanne, vietettiin siis joulun pyhat Aucklandissa. Auckland itsessaan ei ollut mikaan ihmeellinen mesta, mutta The Groven ruoka oli hyvaa ja satamaravintoloiden valkkari kylmaa. Tapaninpaivana vuokrattiin auto loppureissun ajaksi, ja se olikin aika kiven alla! Koko Uusi Seelanti oli paattanyt marssia Aucklandin autovuokraamoihin juuri tuona samaisena aamuna, ja vasta viimeisesta paikasta loytyi kompakti Honda (ei Saxoa suurempi) hintaan 50+ NZD (rapiat 30e)/paiva, sisaltaen vakuutuksen ja kasettisoittimen. Oltiin jo aiemmin paatetty menna ensiksi itarannikolle Gisborneen, koska siella majailivat pari viimekesaista tyokaveriamme. Ei tietenkaan oltu varattu minkaalaista majoitusta etukateen, joten tuli hieman yllarina, etta koko 30 000 asukkaan mestan kaikki mahdolliset katolliset majapaikat olivat taynna. Ei hataa, laksimme ajamaan silti 500km matkan kohti Gisbornea ja toivoimme, etta matkalla vastaan tulisi telttakauppa. Ja tulihan siella, jossain 5 asukkaan kylassa keskella ei mitaan. Ikina en ole rautakaupassa saanut yhta hyvaa palvelua, ja 89 NZD:lla ostimme itsellemme kodin seuraaviksi 18 paivaksi, voila!
Teltta joutui heti tositoimiin, kun Gisborneen luvattiin tulevaksi myrskya. Kesaisilla tyokavereillamme oli havyttoman kokoinen rantalukaali, jossa hengasimme katsomassa telkkaria, kun uutisissa naytettiin -yllaripyllari- Gisbornea, jossa teltat lentelivat ympariinsa. Vahan jannitti, oliko oma teltta paassyt telkkariin! Vaan eipa ollut, urheasti jokotti pystyssa, kun illalla menimme takaisin kampille. Onpahan nyt ainakin yksi myyntivaltti lisaa, kun yritetaan myyda kotiamme eteenpain Uuden Seelannin reissun lopussa.. Muuten Gisbornen keikka meni varsin chillisti, opeteltiin surffaamaan yhtena paivana ja muu aika kokattiin mita parhainta ruokaa tai juotiin viinia. Kokkaus tosin tapahtui ja tuli tapahtumaan koko loppureissunkin ajan varsin aariolosuhteissa, silla kaytossamme oli ainoastaan pussillinen kertakayttohaarukoita ja -veitsia, joulukoristeisia (olivat alennuksessa!) paperilautasia ja -mukeja seka lisaksi olosuhteisen pakosta myohemmin seuraan liittyi myos korkkiruuvi, jossa oli pieni linkkuveitsi mukana. Vaan eipa tuo tahtia haitannut!
Gisbornessa kollittiin kolme paivaa, jonka jalkeen jatkettiin itarannikkoa Napieriin, joka on kuuluisa 1930-luvulla tapahtuneesta maanjaristyksesta, jonka seurauksena koko kaupunki rakennettiin uudestaan Art Deco-henkeen. Talot siella olivat kylla mita hauskimman nakoisia pastellivareineen ja koristeineen. Napierissa camping-alueella nahtiin joku itavaltalainen jatka, joka oli reissussa itsekseen, ja uhkasi tulla Suomeen ensi kesana, joten jos se lisaa miut feseen, niin kuin lupasi, niin meille on sitten ilmeisesti ensi elokuussa tulossa vieraita :D Napierissa vietetyn paivan jalkeen jatkettiin Hastingsiin muutaman kymmenen kilometrin paahan, joka on vahan lahempana Hawkes Bayn viinialueita. Tuolla vuokrattiin fillarit ja ajettiin yhteensa n. 40 kilometria viinitilalta toiselle ja maisteltiin viineja sen verran, ettei lopuista ehka saanut enaa niin paljon aistimuksia irti :P
Uusi vuosi vietettiin Wellingtonissa, ja rakastin sita paikkaa niin paljon! Se oli taynna kahviloita ja ravintoloita, joista monessa oli jazz-bandi livena soittamassa. Taas kerran syotiin ja juotiin takaisin alkureissussa menetettyja makuaistimuksia, feivorittina lahisupermarkettimme sushivalikoima (niin, niilla oli tuoretta sushia myytavana varsin halpaan hintaan!!). Wellingtonissa lipsuimme telttailusta, ja nukuimme kaksi yota jossain motellin tyyppisessa mestassa. Wellingtonista oli alunperin suunnitelmana jatkaa etelasaarelle, mutta koska on high season ja paikallisten lomakausi, lauttamatka (Helsinki-Tallinna-valia vastaava) olisi maksanut KOLMESATAA EUROA meilta ja autolta yhteensa, joten eipa mentykaan. Ainoa asia, jonka olisimme ehtineen etelasaarella tehda, olisi ollut menna Kaikouraan katsomaan valaita, mutta kun safari itsessaan olisi jo ollut sikakallis ja lauttamatkat siihen paalle, niin johan olisi tullut valaalle hintaa. Lisaksi koko etelasaari on karsinyt viimeviikkoina melko massiivisista tulvista, joten tuskin Hondallamme olisi paassyt muutenkaan kovinkaan pitkalle.
Wellingtonista lahdimme takaisin kohti pohjoista, ensin Taupo-jarven rannalle johonkin minimaaliseen kalastuscampingmestaan, josta seuraavana paivana teimme paivan vaellusretken Mt Tongarirolle, joka on yksi Uuden Seelannin suosituimmista vaelluspaikoista. 22 kilometrin vaelluksella naimme useita tulivuorten kraatereita, kananmunapieruille haisevia, oudon vihreita jarvia, hoyryavia kuumia lahteita ja - parisen tuhatta saksalaista!! Oikeesti, mita helvettia koko Saksa on muuttanut sinne kansallispuistoon??? Ei riittanyt, etta joutui vaeltamaan jonossa kaikkien muiden kanssa (siella oli aivan kasittamaton maara jengia), vaan lisaksi joutui koko helvetin matkan kuuntelemaan kaikista maailman kielista SAKSAA! Oppoppopoppopppoooop.. No, eipa sekaan riittanyt pilaamaan tuota reissua, oli kylla ihan antoisaa saada perslihakset totaalisen jumiin pidemman ajan barbaarismaisen massailyn jalkeen. Tuona paivana vietettiin miikan kanssa myos yhden paivan abstinenssia! Kyllapa virkisti.
Vaellusreissun paatteeksi ajettiin Taupoon, josta kasin seuraavana paivana tehtiin koskenlaskureissu laheiselle Rangitaiki-joelle. Se oli yksi koko tahanastisen reissun parhaimmista kokemuksista! Joki virtasi keskella siistin nakoista, hieman sademetsan oloista pusikkoa ja miltei koko ajan oli varsinaisia koskenlaskuosuuksia. Kun oli hieman tasaisempi paikka, jossa virta oli kuitenkin kova, hypattiin joen vietavaksi, ja mikas siina oli kelluessa markkarissa ja pelkkareissa. Ihan huippua, kertakaikkiaan! Vakavasti Miikan kanssa harkitaan koskimelontaharrastuksen aloittamista, kunhan paastaan kotiin (ja kunhan Suomessa tulee kesa :P)..
Tauposta jatkettiin Rotoruaan, joka on tunnettu kuumista lahteistaan ja rikin katkusta. Leirintaalueemme oli tahanastisen reissun ehdottomasti huipuin! Pieni symppisten naisten pitama paikka, jossa 38NZD:n (yksi reissun halvimmista) telttapaikkamaksuun sisaltyi kaikki ilman lisaveloituksia (kylla, useimmissa paikoissa on esim. suihkusta pitanyt maksaa ekstraa). Telttapaikat olivat luontaisesti lammitetyt, koska maa oli tuliperaista, ja keskella leirintaaluetta oli kiehuva mutakuoppa :D Lisaksi alueella oli ranta, jonka vesi lampeni kuumien lahteiden ansiosta ja pari kuumaa lahdetta, joihin paasi lillumaan ihan ilmaiseksi. Ihan huippu mesta, harmi, ettei ehditty olla pidempaa (monestakin syysta, selviaa seuraavassa......argh)!
Rotoruasta jatkettiin matkaa Pakiri Beachille Aucklandin pohjoispuolelle tarkoituksena surffata siella, kun synkat pilvet alkoivat kasautua onnemme ylle... Jo kun ajoimme sinne (TODELLA hevonperseeseen), miulla oli jotenkin huonot vibat siita paikasta. En tieda, johtuiko siita, etta oli niin pilvista, mutta jotenkin koko alueella oli sellainen The Ringin tunnelma. Kun ajettiin campingalueen pihaan, siina oli kyltti "No Vacancy", mutta kun mentiin kysymaan, niin sielta kuitenkin loytyi meille telttapaikka, ja kun sitten leiriydyttiin, niin kavi ilmi, etta alueella oli vaikka kuinka paljon vapaita paikkoja! Omituista.. Muutenkin vastaanotto oli varsin ankea, kun kysyin ruuanostomahdollisuuksista ja kaupasta, niin vastaus oli, etta lahimpaan supermarkettiin on matkaa 45min suuntaansa ja ettei se valttamatta ole edes auki. Kun sitten kysyin, voidaanko lainata kattilaa, kun ei kerta saada ostettua grillattavaa (ja meilla oli hatavaraspagetit mukana), niin vastaus oli, etta ei voida. Kun sitten sanoin, ettei meilla ole kuin kertakayttohaarukoita, niin kattila loytyikin. Eika siina viela kaikki..
Nyt paastaankin reissumme tahanasti traagisimpaan osuuteen. Naimme nimittain eilen illalla, etta paikalla parveili poliiseja. Uteliaisuuttani kysyin sitten joltain random-tyypilta, mita oikein on tapahtunut, niin han sanoi, etta edellisyona oli leirintaalueelta pollitty surffilautoja ja fillari. Ajattelin, etta johan nyt on veemaista touhua. Kun sitten koitti ilta ja Miika meni suihkuun, niin sielta tullessaan se hokasi saman tien, ettei miun sille rakkaudella ostamaa kelloa ole missaan!! Poika juoksi takaisin suihkuille ja kavi kavelemansa reitin (n. 100m) moneen kertaan lapi, mutta kelloa ei vaan loytynyt. No, ei sitten jarkytykselta saatu unta hetkeen ja puoliltaoin kuultiin, miten auto ajoi telttapaikkamme vieressa olevaa tieta pitkin, pysahtyi, ovi kavi kerran, ja sitten auto jatkoi matkaansa. Ei alytty menna katsomaan, eika oltais kylla ehdittykaan, kun sielta teltasta kestaa kuitenkin hetken aikaa kompia ulos..
Seuraavana paivana kaytiin campingalueen respasta kysymassa, oisko joku mahdollisesti palauttanut kellon sinne, mutta eipa tietenkaan ollut. Kun sitten lahdettiin kohti lahimman kylan poliisiasemaa tekemaan rikosilmoituksta, nii huomattiin, etta campingalueen "No Vacancy"-kyltin alle oli ilmestynyt "Closed"-kyltti. Eika alue ollut sen enempaa taynna kuin suljettukaan, joten KERRASSAAN MERKILLISTA!
Poliisiasemalla oli onneksi todella mukavaa porukkaa, ja poliisi, jonka kanssa asioimme, sanoi, etta leirintaalueella on todellinen rikosaalto meneillaan! Kuulemma joka yo jaakaapeista katoaa lihaa ja porukalta katoaa kamaa. Poliisi arveli, etta Miikankin tapauksessa on kaynyt niin, etta silla aikaa kun poika on ollut suihkussa, joku kusipaarunkkari-idiootti ihmisperse on kaynyt nappaamassa kellon, kun vaikka suihkukoppi on lukittu, niin ovi ei ole kovin korkea ja kun viela kaikki kamat on pakko jattaa naulaan, niin helppohan siita on arvotavarat napata. Voi vittu mita porukkaa! Mutta hyva asia tassa on se, etta jos poliisikin on sita mielta, etta noin se on tapahtunut, niin (pitaa koputtaa puuta) vakuutusyhtiokaan ei voi sanoa, etta oma vika. Mutta katsellaan nyt, miten kay.. Meni kylla fiilarit tahan mestaan!
Nyt on siis jaljella viela pari paivaa ja huomenna on tarkoitus menna sukeltamaan maailman TOP 10 sukelluskohteen joukkoon rankatulle Poor Knights Islandille. Ylihuomiseksi ollaan varattu paivan kestava purjehdusreissu Bay of Islandsilla aivan pohjoisimmassa osassa pohjoissaarta, ja sitten onkin jo palattava Aucklandiin autoa palauttamaan. Tarkoitus olisi viela vika paiva kayttaa Waiheke Islandilla Aucklandin edustalla jalleen fillaroiden ja viinitiloja kierrellen. Nyt pitaa vaan toivoa, ettei vastaan tuu enaa yhtaan useampaa urpoa, koska muuten tapan ne kaikki.
lauantai 25. joulukuuta 2010
7 paivaa Tiibetissa (ja pari muualla)
Vihdoin on vapauduttu sensuurin ikeesta ja meika on taas irti! Tiibetin reissu oli hirvein ikina ja sai miut vihaamaan Kiinaa lopullisesti. En helvetti mee siihen paskamaahan enaa koskaan.
Himalajan reissusta paivan verran Kathmandussa toivuttuamme jatkoimme siis matkaa Tiibetiin, kuten aiemmin oli suunniteltu. Reissu alkoi heti hyvin, kun jonkun piti olla matkatoimiston puolesta meita aamulla hakemassa, mutta sen sijaan viidelta aamulla hotlalle marssikin moottoripyora-aija, joka sanoi, etta kavelkaa. No, mikas siina, hipsittiin sitten aamun hamarissa jonkin matkaa, kunnes sama moottoripyoramies tuli vastaan kadulla ja tilasi meille taksin. Mukana oli toinenkin pariskunta ja Suzukiin ei yllattaen mahtunut kaikkien neljan kamat, joten Miikan rinkka heitettiin auton katolle ilman mitaan kiinnityksia. Ihmeen kaupalla se kesti koko kuoppaisen matkan katolla tippumatta ja sitten saavuimmekin jo minibussille, jonka oli tarkoitus vieda koko porukka Nepalin ja Kiinan rajalle. Bussissa oli mein lisaksi 10 muuta ihmista, joista kolme saksalaista, nelja ranskalaista, kaksi italialaista ja yksi intialainen.
Matkaa Kathmandusta rajalle oli kuutisen tuntia, ja ihan vilpittomasti ihmettelen, miten bussi kesti kasassa koko sen matkan. Tie oli aivan hirveassa kunnossa, eika bussikuski todellakaan hiljennellyt kuoppien kohdalla. Kun vihdoin saavuimme "Friendship Borderille", eli Nepalin ja Tiibetin (Kiinan) rajalle, niin siita se pelleily sitten alkoikin. Heti alkajaisiksi minulle kerrottiin, etta edellispaivana ostettua KIINAN Lonelyplanetia ei voi vieda rajan yli, koska siina on kartassa TAIWAN mainittu erikseen ja se on ehdottoman liikaa niille kommunistiapinoille. No, ratkaisu oli sitten leikata kirjasta takakansi (jossa kartta oli pienena) ja yksi aukeama (varsinainen kartta) sisalta irti, jotta kirjan voi vieda rajan yli. Nuo sivut olisi oikeasti pitanyt polttaa tai muuten havittaa, mutta minapas salakuljetin ne rajan yli! Siitas saitte, urpot! Se rajatouhu oli kylla jotain ihan uskomatonta kaiken kaikkiaan. Jokainen meista sai oman numeron, jonka osoittamassa jarjestyksessa piti menna rajamuodollisuuksien lapi. Mie olin eka ja Miika toka. Kamat katsottiin kahteen kertaan lapi ja ainoa, mika niita kiinnosti, oli, mita kirjoja kellakin on mukana! Intialaisella matkakumppanillamme oli 7 vuotta Tiibetissa-pokkari, joka vietiin hanelta rajalla pois. Miikalla oli mein muut Lonely Planetit (7kpl) kuin tuo Kiina, ja voitte arvata, kuinka kauan meni, ennen kuin jokainen oli syynatty lapi epailyttavan sisallon varalta! Siina venas sit kaikki loput 10 ihmista Miikan perassa.. Seurueeseemme kuulunut saksalainen investointipankkiiri kuljetti Tiibet-matkaoppaan housuissaan rajan yli, koska sitakaan ei olisi saanut tuoda. Tama osoittautui myohemmin kullanarvoiseksi uroteoksi.
Kiinan puolella tiet olivat huomattavasti paremmassa kunnossa kuin Nepalissa. Tama johtuu siita, etta 50-luvun jalkeen, kun kiinalaiset paattivat alkaa sortaa tiibetilaisia oikein kunnolla, ne rakensivat hyvitykseksi kaikenlaista salaa, kuten teita ja sairaaloita, pitaakseen tiibetilaiset tyytyvaisina. No, sehan ei luonnollisestikaan ihan sikana lammita kansaa, joka vastineeksi tiesta (jolla kukaan paikallinen ei voi edes kruisailla, koska kellaan ei ole varaa autoon ja se nyt on aika sama, missa sita hevosella korottelee) joutuu luopumaan kulttuuristaan ja uskonnostaan ja sen sijaan kumartamaan jotain Maoa. No anyway, ajettiin Friendship Highwayta pitkin hiljakseen kohti Lhasaa, ja pysahdyttiin matkalla pienissa tiibetilaiskaupungeissa. Aina valilla nahtiin ihan viehattavia, aika autenttisina sailyneita tiibetilaisten asuinalueita, missa jengi piti farmina lehmineen paivineen kaupungin katujen varsilla. Varsinkin Gyontsessa oli paljon tallaisia paikkoja. Lisaksi yhden pikkukaupungin ravintolan seinassa luki suomeksi "vittu et seuraavaan makkiin on matkaa", se oli aika absurdia.
Aika pian reissun alussa kavi selvaksi, ettei meille luvattu "tiibetilaisopas" ollut tiibetilaista nahnytkaan. Se oli umpikiinalainen kukkopoika, joka keskittyi valehtelemaan ja vetamaan rookia hommiensa hoitamisen sijaan. Kaiken lisaksi se oli ihan paska valehtelemaan! Sanoi olevansa tiibetilainen, mutta kysyttaessa Tiibetin kesalampotilaa sanoi, ettei tieda. Pitaa olla aika retardi, jossei tieda, kuinka paljon kotiseudullaan on kesalla lamminta! Koko porukka oli ihan hajalla siihen urpoon, koska se ei kertonu meille MITAAN Tiibetista, vaikka se olis just ollu sen homma (onneks oli se housuissa kuljetettu matkaopas!!). Jos joku kysy jossain luostarissa jotain buddhalaisuudesta, niin se vastas jotain ihan puuta heinaa. Luostarivierailut kesti ehka 10 minuttia, jonka jalkeen sen piti jollain tekosyylla lahtea menemaan ja kun sanottiin, etta halutaan viela jaada, niin se sano et "jaakaa sit, mut jos meette tonne, tanne tai sinne ni teidat ammutaan Kiinan armeijan toimesta". Lisaksi jatkuvasti tuli ongelmia (kuten etta yhtakkia joku ei voinutkaan saada yhden hengen huonetta, josta oli maksanut 150 USD ekstraa), joihin oppaan ratkaisu oli "That's not my problem, i'm just working here. You have to call my boss." En tienny, et joku voi oikeesti sanoa noin?! Yritettiin sanoa sille useempaan kertaan, etta se hoitaa hommansa ihan pain persetta ja etta kaikki vihataan sita, mut se suhtautu vaan tosi ylimielisesti. Aani muuttui kellossa vasta, kun Lhasassa Stefan, se yli viiskymppinen, tarvittaessa sairaan pelottava investointipankkiiri sanoi, etta haluaa puhua sen oppaan pomon kanssa.
Se on uskomatonta, miten vaikeeta kaikki on, kun joutuu asioimaan aivottoman idiootin kanssa! Kesti kolme paivaa, ennen kuin saatiin jarkattya tapaaminen sen matkatoimiston johtajan kanssa. Ensin opas sanoi, etta sen pomo on Shanghaissa, sitten, ettei voida menna sinne matkatoimistoon, koska se ei ole Lhasassa (meille annetuissa papereissa osoitteena luki kuitenkin Lhasa) ja niin edelleen. Vasta kolmantena paivana ensiyrityksesta tapaaminen onnistui vaivihkaa, kun parille ranskalaismimmille tuli kyytiongelmia (niille vaan ilmoitettiin, etta niiden pitaa lahtea vuorokautta aiemmin kuin mita oli sovittu ja mista maksettu) ja opas laiskuudessaan erehtyi antamaan pomonsa numeron, jotta tytot voivat itse hoitaa ongelman, vaikka se olisikin oppaan tehtava. Talloin he pyysivat johtajaa tulemaan hotellille, ja kappas, se ei ollutkaan Shanghaissa, ja suostui tulemaan ihan helposti! Koko muu porukka lahti taas yhdelle ianikuiselle luostarivierailulle, mutta mina jain ripsan kourissa hotlalle ja oli puhe, etta pomo tulee paikalle klo 12.30. Tulihan se, mutta koko muuta porukkaa ei hotellilla tuolloin nakynytkaan. Pomo yritti soittaa oppaallemme, muttei saanut yhteytta. Odotettiin yli tunti, kunnes soitin Miikalle ja kysyin, missa hitossa ne ovat. Miika repesi nauramaan ja sanoi, etta kaikki ovat yrittaneet saada porukkaa lahtemaan luostarilta, mutta opas on vaittanyt, etta hanelle soitetaan sitten, kun johtaja on hotellilla. Kuitenkin opas oli irrottanut akun puhelimestaan (!!!!!!!!), ettei hanelle olisi voitu soittaa!! No, onneksi olin jo pitanyt hotellilla omalta osaltani huolen johtajan informoinnista :P Lopulta tuli muukin jengi paikalle ja puhui suunsa puhtaaksi. Mutta uskomatonta, miten kiero kusipaarunkkaripaskiaiskyrpaotsa voi toimia oppaana ja pilata 12 ihmisen kauan odotetun matkan! Kuriositeettina kerrottakoon, etta jopa johtaja sanoi, ettei oppaamme ollut mikaan tiibetilainen, eika ollut ensimmainen kerta, kun siita (ja myos muista) firman oppaista on valitettu. Annoin sille ihan ilmaisen vinkin, etta kantsisko tehda jotain?
Reissun aikana sattui kylla muutamia huvittaviakin tilanteita. Ehka absurdein osoitus ihmisten aivottomuudesta oli eraassa ravintolassa ensimmaisena iltana Lhasassa, kun tilausten ottaminen 12 ihmiselta kesti valehtelematta yli tunnin, kun aluksi ei ymmarretty ja sitten tilaus toisensa jalkeen ilmoitettiin, ettei kyseista ruokaa voikaan saada, koska on off-season. Mielenkiintoisinta oli, ettei listalla olevaa "Fried vegetables" -annosta ollut saatavilla, mutta "Mixed fried vegetables" kylla loytyi. Kun tilaus sitten lopulta oli saatu tehtya, yksi ihminen ei saanut mitaan tilaamaansa, omasta tilauksestani puuttui puolet ja joillakin tulivat vaarat ruuat. Kun tuli maksun aika, niin se se vasta mahdotonta olikin! Tietenkaan kukaan ei voinut maksaa erikseen, vaan kaikki piti maksaa konttana, ja ravintolan kasitys laskumme suuruudesta poikkesi 200 yuania, eli yli 20 euroa, joka on tuossa osassa Kiinaa todella iso raha. Huvittavinta oli, etta listan mukaan Lhasa Beer maksoi 10 yuania ja henkilokunnan mukaan 25 yuania. Koko juomalistassa ei edes ollut mitaan, joka olisi maksanut 25 yuania! Eika auttanut, vaikka naytti pullosta kirjain kerrallaan, etta tama on samaa kamaa kuin listassa. Lopulta, ehka puolentoista tunnin jankkaamisen jalkeen, paadyttiin siihen, etta maksetaan se summa, mika mielestamme on oikein, ja lahdetaan menemaan. Siitahan nousi sitten ravintolassa alyton meteli, ja henkilokunta yritti lukita meidat kolmannessa kerroksessa olevaan ravintolaan! Aika yksin jai kylla 150cm pitka hintela kiinalainen teinijatka 12 lankkarin edessa, ja paastiin sitten lahtemaan. Koko tilanteessa oli jotain aarettoman huvittavaa, varsinkin kun investointipankkiiri piti koko matkan hotellille meista lukua ja katsoi, ettei meita seurata :D
Tykkaan kylla tiibetilaisista ihan sikana. Koska siella ei nykypolitiikan vuoksi paljon turisteja nahda, paikalliset ovat aivan innoissaan nahdessaan lansimaalaisia ihmisia, ja jotenkin miulla on sellainen olo, etta ne tietavat, etta ollaan niiden puolella. Kymmenet ihmiset tulivat kattelemaan kaduilla, kaikki vaan hymyilivat ja ehka paras oli ikivanha tiibetilaismunkki yhdessa luostarissa, joka heitti ylavitoset koko porukalle! Se oli jollain varjoisalla kujalla, joten se uskalsi tehda niin. Muuten meille ei oikein kukaan mitaan uskaltanutkaan puhua, koska se on Kiinan hirmuvallan toimesta kielletty. Luostarissakin huomasi, etta joku ihan satavarmasti puhuu englantia, mutta kun silta kysyi jotain (harmitontakin), niin vastaus oli, ettei tieda. Hammentavia olivat myos pyhiinvaeltajat, jotka tulivat Tiibetin vanhimpaan temppeliin Lhasaan. Niita oli pilvin pimein, ja ne liikkuivat siten, etta menivat aina mahalleen maahan, ottivat yhden askeleen, ja menivat taas pitkakseen. En tieda, kuinka pitkan matkan he tuolla tavalla liikkuivat, mutta myohemmin junan ikkunasta nahtiin heita maantiella tekemassa samaa! Ja jokaista pyhiinvaeltajaa kohti oli varmaan yksi kiinalaissotilas vahtimassa kivaarin kanssa, ettei kukaan vahingossakaan ala nullikoida. Pyhiinvaellusreitin varrella oli sotilaita oikeasti varmaan saman verran kuin Suomen armeijassa on reservilaisia..
Lhasasta jatkettiin junalla Pekingiin maailman korkeimmalla kulkevaa junarataa pitkin. Matka kesti kaksi vuorokautta ja kulki korkeimmillaan yli 5000 metrin korkeudessa. Juna oli aivan samanlainen kuin transsiberian-junakin, mutta nyt hytissamme oli neljan punkan sijaan kuusi punkkaa, joista viisi oli taytetty. Lattiapinta-alaa oli varmaan kahden nelion verran, joten tunnelma oli varsin tiivis. Lisaksi miuhun iski joku flunssa ja junan ilma oli maailman kuivinta, niin yskin ihan hillittomasti koko reissun ajan. Lisaksi tuli jalleen kerran yksi osoitus kiinalaisesta idiotismista ja itseriittoisuudesta, nimittain tupakointi on kielletty koko junassa alkumatkan ajan (syysta jota en tieda), ja tama on kerrottu junan seinilla olevin lapuin. Yllari pyllari, konnari veti kuitenkin itse rookia vaunussamme ja tietenkin menin sanomaan hanelle, etta mitas helvettia oikein teet (eli osoitin lappua ja kysyin, etta eikos toi oo kiellettya), niin jatka meni ihan vaikeen nakoiseksi ja sanoi "no". Voi vittu!! Miika kuitenkin sanoi, etta naki, kun urpo meni vetamaan rookia jonnekin muualle sen jalkeen, kun olin kaynyt sanomassa. Mut toi jotenkin kiteyttaa koko sen jutun, mita Kiinassa ja kiinalaisissa vihaan! Jos joku on jotenkin sellaisessa asemassa, etta voi kayttaa valtaa (esim. konnari, poliisi, opas, armeijaurpo jne.), niin sehan sitten tekee niin, muttei millaan tavalla noudata itse saantoja, joita latelee muille. Kai se on vahan noin kaikkialla, mutta Kiinassa tuo alkoi erityisesti vituttaa.
Kun sitten paastiin Pekingiin, ei tehty juuri mitaan, paitsi tyydytettiin neljan viikon aikana syntyneita pikaruokafantasioita (KFC, Makki x2 ja Subway saman paivan aikana). Haapukua varten ostin kuusi metria valkoista silkkia ja helmet, mutta siina se sitten olikin. Ainiin, ja loysin Pekingista myos hiton hyva-aanisen, natin ja halvan viulun, niin ostin senkin :D Kiva nyt kavella loppureissu viulu kourassa.. Huvittavaa oli kylla, kun etsittiin yhta Lonely Planetissa suositeltua ravintolaa (sielta ois saanu chicken wingseja!), eika loydetty millaan, ja sit tajuttiin, et etittiin samaa raflaa edellisella reissulla, eika loydetty silloinkaan. Myoskaan saman ketjun toisessa paikassa sijaitsevaa ravintolaa ei loytynyt (vaik satavarmasti oltiin oikeessa paikassa, kun se paikka oli niin helposti tunnistettavissa), joten ne on varmaan lopettanu koko ketjun.
Pekingista jatkettiin sitten Aucklandiin ja yolento meni katevasti nukkumatta silmaystakaan. Lisaksi joku idiootti, joka istu miun edessa, kehtas sanoa, etta laita kasi suun eteen, kun yskit (yskasin kerran ilman, etta laitoin katta suun eteen, kun molemmat kadet oli varattuja), ja Miika sai todella tehda parhaansa, etta sai miut hillittya pitamaan turpani kiinni sen suuremmalta avautumiselta. Rakastuin kylla Uuteen Seelantiin heti, kun saavuttiin tanne! Jotenkin, kun oli tottunu, et ymparilla on veemaisia sotilaita, jotka tonii, huutaa ja kaskee, niin olikin ihan tervetullut yllari, kun jo passintarkastuksesta lahtien kaikki ihmiset oli ihanan normaaleja ja rentoja. Aattoliltana mentiin syomaan Uuden Seelannin parhaaks valittuun ravintolaan, The Groveen, koska oltiin karsitty pahan ruuan parissa jo yli nelja viikkoa. Tarjoiltu kahdeksan ruokalajin illallinen oli taydellinen, ainut huvittava miinus oli, etta kesken ruokailun katoin, et miun vieressa penkilla on jotain kummallista. Kun nostin sen lahempaa tarkastelua varten, niin kyseessa oli hyvinsyonyt, elava etana! Useemman viinilasillisen jalkeen se oli miusta lahinna hauskaa, mut se tarjoilija oli ihan aidosti jarkyttynyt. Saatiin siita hyvasta ilmaset konjakit kahvin kanssa. Kavi muuten ilmi, et mein tarjoilijan isa on Varkaudesta kotoisin ja et se tarjoilija on kayny Kuopiossa monta kertaa, ja et sen mummo on alunperin Viipurista kotoisin :D Kuin pieni voi olla maailma?
Huomenna vuokrataan auto, ja ajetaan Rotoruan kautta Gisborneen pohjoissaaren itarannikolle. Siella toivottavasti joku opettaa miut surffaamaan. Sit ohjelmassa on myos pienen grillin osto, jotta paastaan ruokien kanssa hieman halvemmalla.. Nyt alkoi loma, kun viimeiset 5 viikkoa on ollu pelkkaa palelemista ja karsimysta! Kerron taas jotain, kun on jotain kerrottavaa. Moro!
Himalajan reissusta paivan verran Kathmandussa toivuttuamme jatkoimme siis matkaa Tiibetiin, kuten aiemmin oli suunniteltu. Reissu alkoi heti hyvin, kun jonkun piti olla matkatoimiston puolesta meita aamulla hakemassa, mutta sen sijaan viidelta aamulla hotlalle marssikin moottoripyora-aija, joka sanoi, etta kavelkaa. No, mikas siina, hipsittiin sitten aamun hamarissa jonkin matkaa, kunnes sama moottoripyoramies tuli vastaan kadulla ja tilasi meille taksin. Mukana oli toinenkin pariskunta ja Suzukiin ei yllattaen mahtunut kaikkien neljan kamat, joten Miikan rinkka heitettiin auton katolle ilman mitaan kiinnityksia. Ihmeen kaupalla se kesti koko kuoppaisen matkan katolla tippumatta ja sitten saavuimmekin jo minibussille, jonka oli tarkoitus vieda koko porukka Nepalin ja Kiinan rajalle. Bussissa oli mein lisaksi 10 muuta ihmista, joista kolme saksalaista, nelja ranskalaista, kaksi italialaista ja yksi intialainen.
Matkaa Kathmandusta rajalle oli kuutisen tuntia, ja ihan vilpittomasti ihmettelen, miten bussi kesti kasassa koko sen matkan. Tie oli aivan hirveassa kunnossa, eika bussikuski todellakaan hiljennellyt kuoppien kohdalla. Kun vihdoin saavuimme "Friendship Borderille", eli Nepalin ja Tiibetin (Kiinan) rajalle, niin siita se pelleily sitten alkoikin. Heti alkajaisiksi minulle kerrottiin, etta edellispaivana ostettua KIINAN Lonelyplanetia ei voi vieda rajan yli, koska siina on kartassa TAIWAN mainittu erikseen ja se on ehdottoman liikaa niille kommunistiapinoille. No, ratkaisu oli sitten leikata kirjasta takakansi (jossa kartta oli pienena) ja yksi aukeama (varsinainen kartta) sisalta irti, jotta kirjan voi vieda rajan yli. Nuo sivut olisi oikeasti pitanyt polttaa tai muuten havittaa, mutta minapas salakuljetin ne rajan yli! Siitas saitte, urpot! Se rajatouhu oli kylla jotain ihan uskomatonta kaiken kaikkiaan. Jokainen meista sai oman numeron, jonka osoittamassa jarjestyksessa piti menna rajamuodollisuuksien lapi. Mie olin eka ja Miika toka. Kamat katsottiin kahteen kertaan lapi ja ainoa, mika niita kiinnosti, oli, mita kirjoja kellakin on mukana! Intialaisella matkakumppanillamme oli 7 vuotta Tiibetissa-pokkari, joka vietiin hanelta rajalla pois. Miikalla oli mein muut Lonely Planetit (7kpl) kuin tuo Kiina, ja voitte arvata, kuinka kauan meni, ennen kuin jokainen oli syynatty lapi epailyttavan sisallon varalta! Siina venas sit kaikki loput 10 ihmista Miikan perassa.. Seurueeseemme kuulunut saksalainen investointipankkiiri kuljetti Tiibet-matkaoppaan housuissaan rajan yli, koska sitakaan ei olisi saanut tuoda. Tama osoittautui myohemmin kullanarvoiseksi uroteoksi.
Kiinan puolella tiet olivat huomattavasti paremmassa kunnossa kuin Nepalissa. Tama johtuu siita, etta 50-luvun jalkeen, kun kiinalaiset paattivat alkaa sortaa tiibetilaisia oikein kunnolla, ne rakensivat hyvitykseksi kaikenlaista salaa, kuten teita ja sairaaloita, pitaakseen tiibetilaiset tyytyvaisina. No, sehan ei luonnollisestikaan ihan sikana lammita kansaa, joka vastineeksi tiesta (jolla kukaan paikallinen ei voi edes kruisailla, koska kellaan ei ole varaa autoon ja se nyt on aika sama, missa sita hevosella korottelee) joutuu luopumaan kulttuuristaan ja uskonnostaan ja sen sijaan kumartamaan jotain Maoa. No anyway, ajettiin Friendship Highwayta pitkin hiljakseen kohti Lhasaa, ja pysahdyttiin matkalla pienissa tiibetilaiskaupungeissa. Aina valilla nahtiin ihan viehattavia, aika autenttisina sailyneita tiibetilaisten asuinalueita, missa jengi piti farmina lehmineen paivineen kaupungin katujen varsilla. Varsinkin Gyontsessa oli paljon tallaisia paikkoja. Lisaksi yhden pikkukaupungin ravintolan seinassa luki suomeksi "vittu et seuraavaan makkiin on matkaa", se oli aika absurdia.
Aika pian reissun alussa kavi selvaksi, ettei meille luvattu "tiibetilaisopas" ollut tiibetilaista nahnytkaan. Se oli umpikiinalainen kukkopoika, joka keskittyi valehtelemaan ja vetamaan rookia hommiensa hoitamisen sijaan. Kaiken lisaksi se oli ihan paska valehtelemaan! Sanoi olevansa tiibetilainen, mutta kysyttaessa Tiibetin kesalampotilaa sanoi, ettei tieda. Pitaa olla aika retardi, jossei tieda, kuinka paljon kotiseudullaan on kesalla lamminta! Koko porukka oli ihan hajalla siihen urpoon, koska se ei kertonu meille MITAAN Tiibetista, vaikka se olis just ollu sen homma (onneks oli se housuissa kuljetettu matkaopas!!). Jos joku kysy jossain luostarissa jotain buddhalaisuudesta, niin se vastas jotain ihan puuta heinaa. Luostarivierailut kesti ehka 10 minuttia, jonka jalkeen sen piti jollain tekosyylla lahtea menemaan ja kun sanottiin, etta halutaan viela jaada, niin se sano et "jaakaa sit, mut jos meette tonne, tanne tai sinne ni teidat ammutaan Kiinan armeijan toimesta". Lisaksi jatkuvasti tuli ongelmia (kuten etta yhtakkia joku ei voinutkaan saada yhden hengen huonetta, josta oli maksanut 150 USD ekstraa), joihin oppaan ratkaisu oli "That's not my problem, i'm just working here. You have to call my boss." En tienny, et joku voi oikeesti sanoa noin?! Yritettiin sanoa sille useempaan kertaan, etta se hoitaa hommansa ihan pain persetta ja etta kaikki vihataan sita, mut se suhtautu vaan tosi ylimielisesti. Aani muuttui kellossa vasta, kun Lhasassa Stefan, se yli viiskymppinen, tarvittaessa sairaan pelottava investointipankkiiri sanoi, etta haluaa puhua sen oppaan pomon kanssa.
Se on uskomatonta, miten vaikeeta kaikki on, kun joutuu asioimaan aivottoman idiootin kanssa! Kesti kolme paivaa, ennen kuin saatiin jarkattya tapaaminen sen matkatoimiston johtajan kanssa. Ensin opas sanoi, etta sen pomo on Shanghaissa, sitten, ettei voida menna sinne matkatoimistoon, koska se ei ole Lhasassa (meille annetuissa papereissa osoitteena luki kuitenkin Lhasa) ja niin edelleen. Vasta kolmantena paivana ensiyrityksesta tapaaminen onnistui vaivihkaa, kun parille ranskalaismimmille tuli kyytiongelmia (niille vaan ilmoitettiin, etta niiden pitaa lahtea vuorokautta aiemmin kuin mita oli sovittu ja mista maksettu) ja opas laiskuudessaan erehtyi antamaan pomonsa numeron, jotta tytot voivat itse hoitaa ongelman, vaikka se olisikin oppaan tehtava. Talloin he pyysivat johtajaa tulemaan hotellille, ja kappas, se ei ollutkaan Shanghaissa, ja suostui tulemaan ihan helposti! Koko muu porukka lahti taas yhdelle ianikuiselle luostarivierailulle, mutta mina jain ripsan kourissa hotlalle ja oli puhe, etta pomo tulee paikalle klo 12.30. Tulihan se, mutta koko muuta porukkaa ei hotellilla tuolloin nakynytkaan. Pomo yritti soittaa oppaallemme, muttei saanut yhteytta. Odotettiin yli tunti, kunnes soitin Miikalle ja kysyin, missa hitossa ne ovat. Miika repesi nauramaan ja sanoi, etta kaikki ovat yrittaneet saada porukkaa lahtemaan luostarilta, mutta opas on vaittanyt, etta hanelle soitetaan sitten, kun johtaja on hotellilla. Kuitenkin opas oli irrottanut akun puhelimestaan (!!!!!!!!), ettei hanelle olisi voitu soittaa!! No, onneksi olin jo pitanyt hotellilla omalta osaltani huolen johtajan informoinnista :P Lopulta tuli muukin jengi paikalle ja puhui suunsa puhtaaksi. Mutta uskomatonta, miten kiero kusipaarunkkaripaskiaiskyrpaotsa voi toimia oppaana ja pilata 12 ihmisen kauan odotetun matkan! Kuriositeettina kerrottakoon, etta jopa johtaja sanoi, ettei oppaamme ollut mikaan tiibetilainen, eika ollut ensimmainen kerta, kun siita (ja myos muista) firman oppaista on valitettu. Annoin sille ihan ilmaisen vinkin, etta kantsisko tehda jotain?
Reissun aikana sattui kylla muutamia huvittaviakin tilanteita. Ehka absurdein osoitus ihmisten aivottomuudesta oli eraassa ravintolassa ensimmaisena iltana Lhasassa, kun tilausten ottaminen 12 ihmiselta kesti valehtelematta yli tunnin, kun aluksi ei ymmarretty ja sitten tilaus toisensa jalkeen ilmoitettiin, ettei kyseista ruokaa voikaan saada, koska on off-season. Mielenkiintoisinta oli, ettei listalla olevaa "Fried vegetables" -annosta ollut saatavilla, mutta "Mixed fried vegetables" kylla loytyi. Kun tilaus sitten lopulta oli saatu tehtya, yksi ihminen ei saanut mitaan tilaamaansa, omasta tilauksestani puuttui puolet ja joillakin tulivat vaarat ruuat. Kun tuli maksun aika, niin se se vasta mahdotonta olikin! Tietenkaan kukaan ei voinut maksaa erikseen, vaan kaikki piti maksaa konttana, ja ravintolan kasitys laskumme suuruudesta poikkesi 200 yuania, eli yli 20 euroa, joka on tuossa osassa Kiinaa todella iso raha. Huvittavinta oli, etta listan mukaan Lhasa Beer maksoi 10 yuania ja henkilokunnan mukaan 25 yuania. Koko juomalistassa ei edes ollut mitaan, joka olisi maksanut 25 yuania! Eika auttanut, vaikka naytti pullosta kirjain kerrallaan, etta tama on samaa kamaa kuin listassa. Lopulta, ehka puolentoista tunnin jankkaamisen jalkeen, paadyttiin siihen, etta maksetaan se summa, mika mielestamme on oikein, ja lahdetaan menemaan. Siitahan nousi sitten ravintolassa alyton meteli, ja henkilokunta yritti lukita meidat kolmannessa kerroksessa olevaan ravintolaan! Aika yksin jai kylla 150cm pitka hintela kiinalainen teinijatka 12 lankkarin edessa, ja paastiin sitten lahtemaan. Koko tilanteessa oli jotain aarettoman huvittavaa, varsinkin kun investointipankkiiri piti koko matkan hotellille meista lukua ja katsoi, ettei meita seurata :D
Tykkaan kylla tiibetilaisista ihan sikana. Koska siella ei nykypolitiikan vuoksi paljon turisteja nahda, paikalliset ovat aivan innoissaan nahdessaan lansimaalaisia ihmisia, ja jotenkin miulla on sellainen olo, etta ne tietavat, etta ollaan niiden puolella. Kymmenet ihmiset tulivat kattelemaan kaduilla, kaikki vaan hymyilivat ja ehka paras oli ikivanha tiibetilaismunkki yhdessa luostarissa, joka heitti ylavitoset koko porukalle! Se oli jollain varjoisalla kujalla, joten se uskalsi tehda niin. Muuten meille ei oikein kukaan mitaan uskaltanutkaan puhua, koska se on Kiinan hirmuvallan toimesta kielletty. Luostarissakin huomasi, etta joku ihan satavarmasti puhuu englantia, mutta kun silta kysyi jotain (harmitontakin), niin vastaus oli, ettei tieda. Hammentavia olivat myos pyhiinvaeltajat, jotka tulivat Tiibetin vanhimpaan temppeliin Lhasaan. Niita oli pilvin pimein, ja ne liikkuivat siten, etta menivat aina mahalleen maahan, ottivat yhden askeleen, ja menivat taas pitkakseen. En tieda, kuinka pitkan matkan he tuolla tavalla liikkuivat, mutta myohemmin junan ikkunasta nahtiin heita maantiella tekemassa samaa! Ja jokaista pyhiinvaeltajaa kohti oli varmaan yksi kiinalaissotilas vahtimassa kivaarin kanssa, ettei kukaan vahingossakaan ala nullikoida. Pyhiinvaellusreitin varrella oli sotilaita oikeasti varmaan saman verran kuin Suomen armeijassa on reservilaisia..
Lhasasta jatkettiin junalla Pekingiin maailman korkeimmalla kulkevaa junarataa pitkin. Matka kesti kaksi vuorokautta ja kulki korkeimmillaan yli 5000 metrin korkeudessa. Juna oli aivan samanlainen kuin transsiberian-junakin, mutta nyt hytissamme oli neljan punkan sijaan kuusi punkkaa, joista viisi oli taytetty. Lattiapinta-alaa oli varmaan kahden nelion verran, joten tunnelma oli varsin tiivis. Lisaksi miuhun iski joku flunssa ja junan ilma oli maailman kuivinta, niin yskin ihan hillittomasti koko reissun ajan. Lisaksi tuli jalleen kerran yksi osoitus kiinalaisesta idiotismista ja itseriittoisuudesta, nimittain tupakointi on kielletty koko junassa alkumatkan ajan (syysta jota en tieda), ja tama on kerrottu junan seinilla olevin lapuin. Yllari pyllari, konnari veti kuitenkin itse rookia vaunussamme ja tietenkin menin sanomaan hanelle, etta mitas helvettia oikein teet (eli osoitin lappua ja kysyin, etta eikos toi oo kiellettya), niin jatka meni ihan vaikeen nakoiseksi ja sanoi "no". Voi vittu!! Miika kuitenkin sanoi, etta naki, kun urpo meni vetamaan rookia jonnekin muualle sen jalkeen, kun olin kaynyt sanomassa. Mut toi jotenkin kiteyttaa koko sen jutun, mita Kiinassa ja kiinalaisissa vihaan! Jos joku on jotenkin sellaisessa asemassa, etta voi kayttaa valtaa (esim. konnari, poliisi, opas, armeijaurpo jne.), niin sehan sitten tekee niin, muttei millaan tavalla noudata itse saantoja, joita latelee muille. Kai se on vahan noin kaikkialla, mutta Kiinassa tuo alkoi erityisesti vituttaa.
Kun sitten paastiin Pekingiin, ei tehty juuri mitaan, paitsi tyydytettiin neljan viikon aikana syntyneita pikaruokafantasioita (KFC, Makki x2 ja Subway saman paivan aikana). Haapukua varten ostin kuusi metria valkoista silkkia ja helmet, mutta siina se sitten olikin. Ainiin, ja loysin Pekingista myos hiton hyva-aanisen, natin ja halvan viulun, niin ostin senkin :D Kiva nyt kavella loppureissu viulu kourassa.. Huvittavaa oli kylla, kun etsittiin yhta Lonely Planetissa suositeltua ravintolaa (sielta ois saanu chicken wingseja!), eika loydetty millaan, ja sit tajuttiin, et etittiin samaa raflaa edellisella reissulla, eika loydetty silloinkaan. Myoskaan saman ketjun toisessa paikassa sijaitsevaa ravintolaa ei loytynyt (vaik satavarmasti oltiin oikeessa paikassa, kun se paikka oli niin helposti tunnistettavissa), joten ne on varmaan lopettanu koko ketjun.
Pekingista jatkettiin sitten Aucklandiin ja yolento meni katevasti nukkumatta silmaystakaan. Lisaksi joku idiootti, joka istu miun edessa, kehtas sanoa, etta laita kasi suun eteen, kun yskit (yskasin kerran ilman, etta laitoin katta suun eteen, kun molemmat kadet oli varattuja), ja Miika sai todella tehda parhaansa, etta sai miut hillittya pitamaan turpani kiinni sen suuremmalta avautumiselta. Rakastuin kylla Uuteen Seelantiin heti, kun saavuttiin tanne! Jotenkin, kun oli tottunu, et ymparilla on veemaisia sotilaita, jotka tonii, huutaa ja kaskee, niin olikin ihan tervetullut yllari, kun jo passintarkastuksesta lahtien kaikki ihmiset oli ihanan normaaleja ja rentoja. Aattoliltana mentiin syomaan Uuden Seelannin parhaaks valittuun ravintolaan, The Groveen, koska oltiin karsitty pahan ruuan parissa jo yli nelja viikkoa. Tarjoiltu kahdeksan ruokalajin illallinen oli taydellinen, ainut huvittava miinus oli, etta kesken ruokailun katoin, et miun vieressa penkilla on jotain kummallista. Kun nostin sen lahempaa tarkastelua varten, niin kyseessa oli hyvinsyonyt, elava etana! Useemman viinilasillisen jalkeen se oli miusta lahinna hauskaa, mut se tarjoilija oli ihan aidosti jarkyttynyt. Saatiin siita hyvasta ilmaset konjakit kahvin kanssa. Kavi muuten ilmi, et mein tarjoilijan isa on Varkaudesta kotoisin ja et se tarjoilija on kayny Kuopiossa monta kertaa, ja et sen mummo on alunperin Viipurista kotoisin :D Kuin pieni voi olla maailma?
Huomenna vuokrataan auto, ja ajetaan Rotoruan kautta Gisborneen pohjoissaaren itarannikolle. Siella toivottavasti joku opettaa miut surffaamaan. Sit ohjelmassa on myos pienen grillin osto, jotta paastaan ruokien kanssa hieman halvemmalla.. Nyt alkoi loma, kun viimeiset 5 viikkoa on ollu pelkkaa palelemista ja karsimysta! Kerron taas jotain, kun on jotain kerrottavaa. Moro!
torstai 9. joulukuuta 2010
Back and Alive!
Morjensta poytaan pitkasta aikaa!
Oltiin Miikan kanssa Kathmandun kaduilla torsaamassa ja tarkoitus oli tulla takaisin hotellille paivittamaan blogia pitkasta aikaa, mutta siella oli yllattaen sahkokatko. Homma oli kaiketi ennalta sovittu, koska hotlalla tiedettiin katkon olevan ohi klo 17. No, menihan se ohi, mutta juuri kun olin paasemassa bloggaamisen makuun, kaikki pimeni jalleen yli tunniksi. On se nyt perkele, kun joko netti ei toimi (Himalajalla), on helkkarin kallis (25snt/min, Taqnaq, Himalaja) tai sitten toimii netti, muttei sahkot. Mutta nyt asiaan.
Takana on 14 haisevaa, kylmaa, hapokasta, jannittavaa, hienoa, auringontayteista ja kaikin puolin muutenkin superlatiivispainotteista paivaa. Paasimme naas lahtemaan Luklaan edellista tilitystani seuraavana paivana, ja kipuamisemme kohti Everestin juurta saattoi alkaa. Talla hetkella tuntuu hieman haastavalta tiivistaa koko kahden viikon olennaisia tapahtumia jarkevaan muotoon, mutta yritetaan. Ehka helpointa on aloittaa alusta.
Lentomme piti lahtea jotain klo 8.30, mutta olimme kentalla seitseman jalkeen, ja yllattaen meidat tuupattiin ekaan kohti Luklaa lahtevaan koneeseen ihan randomilla. Ilmeisesti siis ihmiset laitetaan koneisiin saapumisjarjestyksessa, ei lipussa lukevan ajankohdan, lennon numeron tai minkaan muunkaan lansimaiseen logiikkaan perustuvan kaytannon mukaisesti. Tama toki sopi meille, ja mika kokemus lento olikaan! Koko puoli tuntia kestavan lennon ajan nakyi vain himalajan huippuja ja utopistisesti taloja vuorien rinteilla, paljon pilvien ylapuolella. Itse Luklaan laskeutuminen oli lahes housuun pissauttava kokemus ja nyt todella arvostan sita, etta koneet jaivat edellisen paivan huonossa kelissa suosiolla maahan! Nimittain kone lensi valehtelematta parinkymmenen metrin paassa vuoren seinamasta, kunnes laskeutui kuin seinaan kiitoradalle, jolla oli pituutta ehka sata metria. Sinansa ei kiitoradan pituudella niin valia, koska se oli katevasti ylamaessa, niin kyllahan siina nyt ehtii vauhti hidastua lyhyemmallakin matkalla! Laskeutumisshokin jalkeen tapasimme kantajamme, joka oli n. 140cm korkea mies, jolla oli Helloy Kitty-pipo, ja se hymyili aivan koko ajan (kylla, kaikki 14 paivaa). Rakastuin siihen kaveriin valittomasti (enka vahiten siksi, etta jos olisin siina ilmanalassa joutunut kantamaan oman rinkkani, niin en nyt olisi tassa, vaan olisin vetanyt ranteet auki jo aikoja sitten).
Talsittiin ekan paivan aikana n. viiden tunnin patka Monjoon, joka on 2800m korkeudessa. Sielta jatkettiin seuraavana paivana Namche Bazariin (3400m), jossa akklimatisoiduttiin kaksi paivaa. Valipaivana tehtiin kevyt 20 kilometrin kesahyppely laheiseen kylaan, jossa on Sir Edmund Hillaryn perustama koulu, jossa kay lahitienoon nuoriso ehka 50 kilometrin sateelta (jalan!). Ensimmaisena kahdesta Namchessa vietetysta yosta sain kokea, milta aivopaineoireet tuntuu. Nimittain herasin keskella yota paansarkyyn, joka tuntui orastavalta darralta - paata sarki ja laatta meinas lentaa. Kuitenkin vesihuikalla ja buranalla helpotti, eika vuoristotauti enaa siina korkeudessa uudestaan uhannut iskea.
Namchesta jatkettiin Doleen (4090m), jonne oli vuorotellen sikana nousua ja laskua. Vuoristoilma pistaa pissattamaan (joku happo-emastase-homma, hitostako noista ymmartaa), mutta ongelmia seuraa, kun koko paivan kavelyreitti kulkee vuorenrinnetta, jossa polun toisella puolella on rotko ja toisella puolella vuoren seinama. Nokkelana tyttona paatin sitten jattaytya jalkeen muusta seurueestamme puskapissille johonkin sopivaan mutkaan, mutta eikos jo joku liian liukkaasti liikkuva nepalilainen yllattanyt allekirjoittaneen housut kintuissa polun varresta. No, se oli vasta reissun eka kerta, kun meitsille naurettiin pain naamaa (alastomuus on taalla huomattavasti suurempi tabu kuin..noh, vaikka omassa kaveripiirissani). Anyway, paastiin vihdoin Doleen, joka oli eka paikka, jossa ikkunat oli aamulla jaassa - sisapuolelta.
Dolesta jatkettiin Gokyoon (4700m), joka oli toinen maaranpaistamme. Gokyo on kuuluisa (vissiin) viidesta jarvestaan, jotka ovat buddhalaisille pyhia. Lisaksi yhdessa jarvessa on elanyt sama sorsapariskunta jo herra ties kuinka monta vuotta, ja sanonpahan vaan, etta onpa nekin kaikista maailman latakoista asuinpaikan keksineet! Jos vesi vois olla nestemaista pakkasasteisena, niin tuolla varmaan olis. Joka tapauksessa, lodge Gokyossa oli yksi reissun parhaista, lukuunottamatta viereisessa huoneessamme ollutta rottaa. No, ei se kylla menoa haitannut, kun se ei ollut meidan huoneessamme.. Gokyossa oli kylla aivan pirun kylma. Istuttiin lodgen ruokailuhuoneessa, niin kuin aina tapana oli, mutta huoneen keskella oleva kamiina huokui kylmyyttaan ja hytisimme lainauntsikoissamme (jossa naytin btw ihan vitin holmolta, mutta siina tilanteessa henkiinjaaminen tuntui tarkeammalta). Vaan sitten astui ovesta sisaan ehtoisa emanta kadessaan ampari, josta han lappoi omituisia kikkareita kamiinaan ja tuikkasi ne palamaan. Enpa ole koskaan aiemin tullut niin onnelliseksi sangollisesta paskaa! Ja sama onni toistui reissun aikana aika monta kertaa. Etta nyt on sitten iloittu elaman pienista asioista, helvetti.
Gokyon vieressa on Kasurilan oloinen kukkula (Gokyo Ri), jolla on korkeutta 5367 metria. Saalittavasta ulkomuodostaan huolimatta sinne kiipeaminen oli melkoisen tuskan takana. Kuitenkin maisemat olivat kaiken sen hapotuksen arvoiset ja naimme Everestin kokonaisuudessaan ensimmaista (ja itse asiassa viimeista) kertaa. Gokyo Rin huiputtamisen jalkeen paatimme vetaa loppupaivan lonkkaa, koska Miikalla oli niin hiton huono olo (siita lisaa myohemmin). Seuraavana paivana jatkoimme sitten Taqnaqiin (4700m), joka oli entisen jaatikon laidalla, erittain keskella ei mitaan. Siita huolimatta paikallisella majataloyrittajalla oli jostain ihmeen syysta jollakin ihmeellisella mekanismilla toimiva netti, enka tietenkaan voinu vastustaa kiusausta. Tuhlasin sitten perheemme yhteisia varoja 625 rupiaa facebookiin (25min). Nyt havettaa. Saman illan aikana kavi kuitenkin ilmi, etta majataloyrittaja on kiivennyt Mt. Everestille ja pyorittaa nyt jonkinlaista ohjelmatoimistoa, joka vie halukkaat huipulle 25 000 dollarin konttasummalla. Etta tama tiedoksi Kesolle ja Erkalle, yhteystiedot on jemmassa ;) Samaan henhenvetoon todettakoon kuitenkin, ettei kyseisen kaverin mielesta Everestille kiipeaminen ole yhtaan mikaan suoritus, silla sinne paasevat naiset ja elakelaisetkin, ja yksi tyypin kavereista ehti sykkia huipulle 19 kertaa, ennen kuin sitten meni ja kuoli 35-vuotiaana jollain toisella vuorella (mitas laksi). Ehdottomasti arvostettavampaa olisi kiiveta esim. Annapurna Southille, jossa eloonjaamisrprosentti on jotain 70 luokkaa. Toki tama jaba oli kaynyt siellakin, eika unohtanut asiasta mainita. Harvisainen etova tyyppi oli kylla kaikenkaikkiaan, erosi huomattavasti epaedukseen kanssaheimoveljistaan.
Seuraavana paivana olikin vuorossa hapokkaista hapokkain siirtyma Taqnaqista Lobucheen (4900m). Hapokkaan tasta teki se, etta meidan piti ylittaa Cho La (5420m korkeudessa oleva jaatikko), eika siita tehnyt yhtaan helpompaa se, etta meilla oli mukana ainoina juomavaastoina joidenkin idioottien painostuksesta ostetut Camelpakit! Seuraavassa suoraa lainausta paivakirjastani kyseiselta paivalta. Mikali, arvoisa lukija, pidat enemman sofistikoituneemmasta kielenkaytosta, suosittelen siirtymaan seuraavaan kappaleeseen. "Kuka vitun urpo vaittaa, etta Camelpak on muka hyva keksinto? Eraan anonyymin kollegan sanoja lainaten, "toimii ehka marjametsalla, muttei kunnon vaelluksella". Se nimittain saatana jaatyy 20 asteen pakkasessa (se letku)! Oli sit tosi kiva kiiveta ylamakeen kuus tuntia ilman, etta pysty kaytannossa juomaan ollenkaan. Ainoo konsti oli juoda siita pussista suoraan, ja eikohan kiuas onnistunut kaatamaan puolet paallensa. Nyt olis ollu niille mein paljon parjatuille juomapulloille kayttoa. Etta terveisia vaan asianosaisille! Tollasen homolutkuttimen heittaisin heti Kathmandussa kaatopaikalle, jos siella olis sellainen."
Joo, etta hapokasta oli ja nyt tuli meikalaisenkin mukavuusraja jyrkasti vastaan. Se raja menee janoisena, vasyneena, 5400m korkeudessa semijyrkassa vuorenrinteessa hyperventiloidessa samalla, kun meinaa oksentaa. Ihana kantajamme otti lopulta jopa saalittavan selkareppuni kantaakseen, jotta paasin lyllertamaan maen ylos jaatikolle. Vaan olipa maisemat! Loppupaiva menikin puoliliihottaen Lobucheen asti, silla jaatikolle paasyn jalkeen matka oli aika pitkalti alamakea tai tasaista. Koko porukka oli kuitenkin kohtuullisen sippi 10 tunnin kavelyn jalkeen (josta ekat kuusi tuntia oli jatkuvaa ylamakea). Tuona iltana nukahdin kamiinan aareen paikallisten keskelle ja se taisi olla toka kerta reissussa, kun meikalaiselle naurettiin.
Lobuchen lodge oli muuten reissun kamaisin! Sen lisaksi, etta huoneemme katto oli paperista, rinkkamme meni seinasta lapi, kun sen laittoi nojaamaan siihen. Ihan vaan nain kuriositeettina.
Joka tapauksessa seuraavana paivana jatkoimme Gorak Shepiin (5180m), joka oli vain poronkuseman paassa Everestin Base Campista (5360m). Niinpa lounaan jalkeen kavaisimme suoraan toisessa maaranpaassamme, jonne ei kavellyt kuin kaksi tuntia suuntaansa. Base Camp oli hieno nahda siitakin huolimatta, ettei nain syksylla siella ole ketaan oikeita kiipeilijoita venaamassa vuoroaan, Everestille kun voi saiden puolesta kiiveta vain kevaalla. Tavattiin tuolla reissulla jatka, joka oli liftannut Belgiasta mm. Iranin ja Pakistanin lapi Everestin Base Campiin, ja kirjoittaa nyt kokemuksistaan kirjaa. Tyypin blogi on osoitteessa www.hitchhikingeverest.org.
Useamman paivan jatkuneeseen paleluun kyllastyneina halusimme tulla alas niin pian kuin mahdollista. Tama oli varsin yleinen trendi lahes kaikkien tapaamiemme ihmisten keskuudessa. Niinpa saavutettuamme molemmat paamaaramme paatimme laskeutua Dingbocheen (4360m) asti. Dingbochen lodgessa tapasimme vanhan miehen, joka pyoritti koko ajan rukousmyllya ja mumisi samaa, sekavalta kuulostavaa mantraansa. Miikan kanssa mietimme, etta paikallinen demehan se siina, kunnes kysyimme oppaaltamme, mita hittoa patu oikein tekee, johon oppaamme tiesi vastata, etta kaikkien yli 60-vuotiaiden tosiuskovien buddhalaismiesten taytyy koko ajan vain mumista tuota ihmeellista rukoustaan. No, jos ei kaveri ole dementoitunut viela, niin ainakin se on hyvaa vauhtia matkalla!
Dingbochesta palasimme takaisina Namcheen, ja mika autuus se olikaan! Yhden paivan aikana laskeuduimme ylhaalta vuorilta pitkalle alle puurajan ja lampotila nousi varmasti yli 20 astetta. Namchessa oli myos tarjolla kaikki maallisten heikkouksiemme kohteet, ja rahoitimme paikallista ravintolayrittajaa molempina siella viettaminamme iltoina (hourusimme akkia alas, jotta saimme olla Namchessa kaksi paivaa) niin auliisti, etta saimme ilmaiset popcornit molempina iltoina. Kaytannossa tama tosin tarkoitti muutamaa lasia punkkua. Ja olihan se siistia juoda kylmaa punkkua auton sisatilalammittimen hyssyssa baarin ainoina asiakkaina.
Enaa oli vuorossa talsiminen Namchesta takaisin Luklaan. Tama osottautui miltei Cho Lan ylittamispaivan veroiseksi hapotusasteeltaan. Nimittain kaveleminen ei olisi enaa vahempaa voinut kiinnostaa ja lampimassa kelissa kaikki oli jotenkin hankalampaa, kun oli tottunut talsimaan pakkasessa. Kuitenkin vihdoin paasimme takaisin Luklaan, jossa osan viimeisen illan juhlallisuudesta pilasi puuttuvat kateisvarantomme, silla tienoon ainoassa pankissa kavi ainoastaan Visa, jota meilla ei ollut mukana, ja Masterin hyvaksyvassa puljussa vedettiin 15% valista. No minkas teet, olutta oli saatava, joten alistuimme riistajasian palveluiden kayttajiksi.
Luklasta onkin hyva vetaa aasinsilta Miikan terveysongelmiin. Kuten aiemmin jo sivusin, Miikaa riivasi jatkuva paansarky yli 4000m korkeudessa. Paansarky oli sita kummallista, etta se tuli aina muutaman tunnin kavelyn jalkeen, oli pahimmillaan perillepaastessa, ja helpotti sitten kasisatasella buranalla. Ihan rehellisesta vuoristotaudista tuskin oli kysymys, mutta oma hypoteesini on, etta se oli jotain tension neckin ja vuoristotaudin kombinaatiota. Lisaksi Miika ei ollut onnistunut rajayttamaan yhtaan viemariverkostoa kahteen viikkoon, joten se oli pienoinen ongelma. Tahan Luklassa havahduimme hakemaan vihdoin apua, mutta apteekkireissu ei ollutkaan niin helppo homma, kuin etukateen luulimme. Nimittain jouduimme kiipeamaan jonkun kukkulan paalle sairaalaan, jossa jouduimme odottamaan kuin potilaat konsanaan, kunnes farmaseutiksi itseaan tituleeraava feikki-nortface-toppatakkinen kaveri vihdoin saapui paikalle. Selitimme hanelle sitten ongelmamme ja kappas, kaveri repesi nauramaan ihan taysia! Lisaksi respassa tyoskenteleva herra tuli tiedustelemaan farmaseutilta ongelmamme laatua, ja luonnollisesti farmaseutti auliisti selitti hanelle kaiken juurta jaksaen meidan siina kuunnellessamme. Mutta mikas sen parempaa, saimme toimivat tropit ja pojat hyvat naurut.
Alkaa varmaan olla aika lopetella (kuolen nalkaan, eika taalta kohta enaa saa tahan aikaan ruokaa). Mita kahdesta viikosta jai kateen? Tapasimme mielettoman maaran ihmisia, joilla kaikilla oli mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana. Kavelimme yli 200 kilometria ja selvitimme 10810 metria korkeuseroja. Lisaksi naimme upeita maisemia, aivan itsellemme vierasta kulttuuria, hirveat maarat jakkeja, yhden riikinkukon, yhden myskihirven, satakunta korppia ja pari kotkaa. Kylla siita reilun tonnin maksaa.
Oltiin Miikan kanssa Kathmandun kaduilla torsaamassa ja tarkoitus oli tulla takaisin hotellille paivittamaan blogia pitkasta aikaa, mutta siella oli yllattaen sahkokatko. Homma oli kaiketi ennalta sovittu, koska hotlalla tiedettiin katkon olevan ohi klo 17. No, menihan se ohi, mutta juuri kun olin paasemassa bloggaamisen makuun, kaikki pimeni jalleen yli tunniksi. On se nyt perkele, kun joko netti ei toimi (Himalajalla), on helkkarin kallis (25snt/min, Taqnaq, Himalaja) tai sitten toimii netti, muttei sahkot. Mutta nyt asiaan.
Takana on 14 haisevaa, kylmaa, hapokasta, jannittavaa, hienoa, auringontayteista ja kaikin puolin muutenkin superlatiivispainotteista paivaa. Paasimme naas lahtemaan Luklaan edellista tilitystani seuraavana paivana, ja kipuamisemme kohti Everestin juurta saattoi alkaa. Talla hetkella tuntuu hieman haastavalta tiivistaa koko kahden viikon olennaisia tapahtumia jarkevaan muotoon, mutta yritetaan. Ehka helpointa on aloittaa alusta.
Lentomme piti lahtea jotain klo 8.30, mutta olimme kentalla seitseman jalkeen, ja yllattaen meidat tuupattiin ekaan kohti Luklaa lahtevaan koneeseen ihan randomilla. Ilmeisesti siis ihmiset laitetaan koneisiin saapumisjarjestyksessa, ei lipussa lukevan ajankohdan, lennon numeron tai minkaan muunkaan lansimaiseen logiikkaan perustuvan kaytannon mukaisesti. Tama toki sopi meille, ja mika kokemus lento olikaan! Koko puoli tuntia kestavan lennon ajan nakyi vain himalajan huippuja ja utopistisesti taloja vuorien rinteilla, paljon pilvien ylapuolella. Itse Luklaan laskeutuminen oli lahes housuun pissauttava kokemus ja nyt todella arvostan sita, etta koneet jaivat edellisen paivan huonossa kelissa suosiolla maahan! Nimittain kone lensi valehtelematta parinkymmenen metrin paassa vuoren seinamasta, kunnes laskeutui kuin seinaan kiitoradalle, jolla oli pituutta ehka sata metria. Sinansa ei kiitoradan pituudella niin valia, koska se oli katevasti ylamaessa, niin kyllahan siina nyt ehtii vauhti hidastua lyhyemmallakin matkalla! Laskeutumisshokin jalkeen tapasimme kantajamme, joka oli n. 140cm korkea mies, jolla oli Helloy Kitty-pipo, ja se hymyili aivan koko ajan (kylla, kaikki 14 paivaa). Rakastuin siihen kaveriin valittomasti (enka vahiten siksi, etta jos olisin siina ilmanalassa joutunut kantamaan oman rinkkani, niin en nyt olisi tassa, vaan olisin vetanyt ranteet auki jo aikoja sitten).
Talsittiin ekan paivan aikana n. viiden tunnin patka Monjoon, joka on 2800m korkeudessa. Sielta jatkettiin seuraavana paivana Namche Bazariin (3400m), jossa akklimatisoiduttiin kaksi paivaa. Valipaivana tehtiin kevyt 20 kilometrin kesahyppely laheiseen kylaan, jossa on Sir Edmund Hillaryn perustama koulu, jossa kay lahitienoon nuoriso ehka 50 kilometrin sateelta (jalan!). Ensimmaisena kahdesta Namchessa vietetysta yosta sain kokea, milta aivopaineoireet tuntuu. Nimittain herasin keskella yota paansarkyyn, joka tuntui orastavalta darralta - paata sarki ja laatta meinas lentaa. Kuitenkin vesihuikalla ja buranalla helpotti, eika vuoristotauti enaa siina korkeudessa uudestaan uhannut iskea.
Namchesta jatkettiin Doleen (4090m), jonne oli vuorotellen sikana nousua ja laskua. Vuoristoilma pistaa pissattamaan (joku happo-emastase-homma, hitostako noista ymmartaa), mutta ongelmia seuraa, kun koko paivan kavelyreitti kulkee vuorenrinnetta, jossa polun toisella puolella on rotko ja toisella puolella vuoren seinama. Nokkelana tyttona paatin sitten jattaytya jalkeen muusta seurueestamme puskapissille johonkin sopivaan mutkaan, mutta eikos jo joku liian liukkaasti liikkuva nepalilainen yllattanyt allekirjoittaneen housut kintuissa polun varresta. No, se oli vasta reissun eka kerta, kun meitsille naurettiin pain naamaa (alastomuus on taalla huomattavasti suurempi tabu kuin..noh, vaikka omassa kaveripiirissani). Anyway, paastiin vihdoin Doleen, joka oli eka paikka, jossa ikkunat oli aamulla jaassa - sisapuolelta.
Dolesta jatkettiin Gokyoon (4700m), joka oli toinen maaranpaistamme. Gokyo on kuuluisa (vissiin) viidesta jarvestaan, jotka ovat buddhalaisille pyhia. Lisaksi yhdessa jarvessa on elanyt sama sorsapariskunta jo herra ties kuinka monta vuotta, ja sanonpahan vaan, etta onpa nekin kaikista maailman latakoista asuinpaikan keksineet! Jos vesi vois olla nestemaista pakkasasteisena, niin tuolla varmaan olis. Joka tapauksessa, lodge Gokyossa oli yksi reissun parhaista, lukuunottamatta viereisessa huoneessamme ollutta rottaa. No, ei se kylla menoa haitannut, kun se ei ollut meidan huoneessamme.. Gokyossa oli kylla aivan pirun kylma. Istuttiin lodgen ruokailuhuoneessa, niin kuin aina tapana oli, mutta huoneen keskella oleva kamiina huokui kylmyyttaan ja hytisimme lainauntsikoissamme (jossa naytin btw ihan vitin holmolta, mutta siina tilanteessa henkiinjaaminen tuntui tarkeammalta). Vaan sitten astui ovesta sisaan ehtoisa emanta kadessaan ampari, josta han lappoi omituisia kikkareita kamiinaan ja tuikkasi ne palamaan. Enpa ole koskaan aiemin tullut niin onnelliseksi sangollisesta paskaa! Ja sama onni toistui reissun aikana aika monta kertaa. Etta nyt on sitten iloittu elaman pienista asioista, helvetti.
Gokyon vieressa on Kasurilan oloinen kukkula (Gokyo Ri), jolla on korkeutta 5367 metria. Saalittavasta ulkomuodostaan huolimatta sinne kiipeaminen oli melkoisen tuskan takana. Kuitenkin maisemat olivat kaiken sen hapotuksen arvoiset ja naimme Everestin kokonaisuudessaan ensimmaista (ja itse asiassa viimeista) kertaa. Gokyo Rin huiputtamisen jalkeen paatimme vetaa loppupaivan lonkkaa, koska Miikalla oli niin hiton huono olo (siita lisaa myohemmin). Seuraavana paivana jatkoimme sitten Taqnaqiin (4700m), joka oli entisen jaatikon laidalla, erittain keskella ei mitaan. Siita huolimatta paikallisella majataloyrittajalla oli jostain ihmeen syysta jollakin ihmeellisella mekanismilla toimiva netti, enka tietenkaan voinu vastustaa kiusausta. Tuhlasin sitten perheemme yhteisia varoja 625 rupiaa facebookiin (25min). Nyt havettaa. Saman illan aikana kavi kuitenkin ilmi, etta majataloyrittaja on kiivennyt Mt. Everestille ja pyorittaa nyt jonkinlaista ohjelmatoimistoa, joka vie halukkaat huipulle 25 000 dollarin konttasummalla. Etta tama tiedoksi Kesolle ja Erkalle, yhteystiedot on jemmassa ;) Samaan henhenvetoon todettakoon kuitenkin, ettei kyseisen kaverin mielesta Everestille kiipeaminen ole yhtaan mikaan suoritus, silla sinne paasevat naiset ja elakelaisetkin, ja yksi tyypin kavereista ehti sykkia huipulle 19 kertaa, ennen kuin sitten meni ja kuoli 35-vuotiaana jollain toisella vuorella (mitas laksi). Ehdottomasti arvostettavampaa olisi kiiveta esim. Annapurna Southille, jossa eloonjaamisrprosentti on jotain 70 luokkaa. Toki tama jaba oli kaynyt siellakin, eika unohtanut asiasta mainita. Harvisainen etova tyyppi oli kylla kaikenkaikkiaan, erosi huomattavasti epaedukseen kanssaheimoveljistaan.
Seuraavana paivana olikin vuorossa hapokkaista hapokkain siirtyma Taqnaqista Lobucheen (4900m). Hapokkaan tasta teki se, etta meidan piti ylittaa Cho La (5420m korkeudessa oleva jaatikko), eika siita tehnyt yhtaan helpompaa se, etta meilla oli mukana ainoina juomavaastoina joidenkin idioottien painostuksesta ostetut Camelpakit! Seuraavassa suoraa lainausta paivakirjastani kyseiselta paivalta. Mikali, arvoisa lukija, pidat enemman sofistikoituneemmasta kielenkaytosta, suosittelen siirtymaan seuraavaan kappaleeseen. "Kuka vitun urpo vaittaa, etta Camelpak on muka hyva keksinto? Eraan anonyymin kollegan sanoja lainaten, "toimii ehka marjametsalla, muttei kunnon vaelluksella". Se nimittain saatana jaatyy 20 asteen pakkasessa (se letku)! Oli sit tosi kiva kiiveta ylamakeen kuus tuntia ilman, etta pysty kaytannossa juomaan ollenkaan. Ainoo konsti oli juoda siita pussista suoraan, ja eikohan kiuas onnistunut kaatamaan puolet paallensa. Nyt olis ollu niille mein paljon parjatuille juomapulloille kayttoa. Etta terveisia vaan asianosaisille! Tollasen homolutkuttimen heittaisin heti Kathmandussa kaatopaikalle, jos siella olis sellainen."
Joo, etta hapokasta oli ja nyt tuli meikalaisenkin mukavuusraja jyrkasti vastaan. Se raja menee janoisena, vasyneena, 5400m korkeudessa semijyrkassa vuorenrinteessa hyperventiloidessa samalla, kun meinaa oksentaa. Ihana kantajamme otti lopulta jopa saalittavan selkareppuni kantaakseen, jotta paasin lyllertamaan maen ylos jaatikolle. Vaan olipa maisemat! Loppupaiva menikin puoliliihottaen Lobucheen asti, silla jaatikolle paasyn jalkeen matka oli aika pitkalti alamakea tai tasaista. Koko porukka oli kuitenkin kohtuullisen sippi 10 tunnin kavelyn jalkeen (josta ekat kuusi tuntia oli jatkuvaa ylamakea). Tuona iltana nukahdin kamiinan aareen paikallisten keskelle ja se taisi olla toka kerta reissussa, kun meikalaiselle naurettiin.
Lobuchen lodge oli muuten reissun kamaisin! Sen lisaksi, etta huoneemme katto oli paperista, rinkkamme meni seinasta lapi, kun sen laittoi nojaamaan siihen. Ihan vaan nain kuriositeettina.
Joka tapauksessa seuraavana paivana jatkoimme Gorak Shepiin (5180m), joka oli vain poronkuseman paassa Everestin Base Campista (5360m). Niinpa lounaan jalkeen kavaisimme suoraan toisessa maaranpaassamme, jonne ei kavellyt kuin kaksi tuntia suuntaansa. Base Camp oli hieno nahda siitakin huolimatta, ettei nain syksylla siella ole ketaan oikeita kiipeilijoita venaamassa vuoroaan, Everestille kun voi saiden puolesta kiiveta vain kevaalla. Tavattiin tuolla reissulla jatka, joka oli liftannut Belgiasta mm. Iranin ja Pakistanin lapi Everestin Base Campiin, ja kirjoittaa nyt kokemuksistaan kirjaa. Tyypin blogi on osoitteessa www.hitchhikingeverest.org.
Useamman paivan jatkuneeseen paleluun kyllastyneina halusimme tulla alas niin pian kuin mahdollista. Tama oli varsin yleinen trendi lahes kaikkien tapaamiemme ihmisten keskuudessa. Niinpa saavutettuamme molemmat paamaaramme paatimme laskeutua Dingbocheen (4360m) asti. Dingbochen lodgessa tapasimme vanhan miehen, joka pyoritti koko ajan rukousmyllya ja mumisi samaa, sekavalta kuulostavaa mantraansa. Miikan kanssa mietimme, etta paikallinen demehan se siina, kunnes kysyimme oppaaltamme, mita hittoa patu oikein tekee, johon oppaamme tiesi vastata, etta kaikkien yli 60-vuotiaiden tosiuskovien buddhalaismiesten taytyy koko ajan vain mumista tuota ihmeellista rukoustaan. No, jos ei kaveri ole dementoitunut viela, niin ainakin se on hyvaa vauhtia matkalla!
Dingbochesta palasimme takaisina Namcheen, ja mika autuus se olikaan! Yhden paivan aikana laskeuduimme ylhaalta vuorilta pitkalle alle puurajan ja lampotila nousi varmasti yli 20 astetta. Namchessa oli myos tarjolla kaikki maallisten heikkouksiemme kohteet, ja rahoitimme paikallista ravintolayrittajaa molempina siella viettaminamme iltoina (hourusimme akkia alas, jotta saimme olla Namchessa kaksi paivaa) niin auliisti, etta saimme ilmaiset popcornit molempina iltoina. Kaytannossa tama tosin tarkoitti muutamaa lasia punkkua. Ja olihan se siistia juoda kylmaa punkkua auton sisatilalammittimen hyssyssa baarin ainoina asiakkaina.
Enaa oli vuorossa talsiminen Namchesta takaisin Luklaan. Tama osottautui miltei Cho Lan ylittamispaivan veroiseksi hapotusasteeltaan. Nimittain kaveleminen ei olisi enaa vahempaa voinut kiinnostaa ja lampimassa kelissa kaikki oli jotenkin hankalampaa, kun oli tottunut talsimaan pakkasessa. Kuitenkin vihdoin paasimme takaisin Luklaan, jossa osan viimeisen illan juhlallisuudesta pilasi puuttuvat kateisvarantomme, silla tienoon ainoassa pankissa kavi ainoastaan Visa, jota meilla ei ollut mukana, ja Masterin hyvaksyvassa puljussa vedettiin 15% valista. No minkas teet, olutta oli saatava, joten alistuimme riistajasian palveluiden kayttajiksi.
Luklasta onkin hyva vetaa aasinsilta Miikan terveysongelmiin. Kuten aiemmin jo sivusin, Miikaa riivasi jatkuva paansarky yli 4000m korkeudessa. Paansarky oli sita kummallista, etta se tuli aina muutaman tunnin kavelyn jalkeen, oli pahimmillaan perillepaastessa, ja helpotti sitten kasisatasella buranalla. Ihan rehellisesta vuoristotaudista tuskin oli kysymys, mutta oma hypoteesini on, etta se oli jotain tension neckin ja vuoristotaudin kombinaatiota. Lisaksi Miika ei ollut onnistunut rajayttamaan yhtaan viemariverkostoa kahteen viikkoon, joten se oli pienoinen ongelma. Tahan Luklassa havahduimme hakemaan vihdoin apua, mutta apteekkireissu ei ollutkaan niin helppo homma, kuin etukateen luulimme. Nimittain jouduimme kiipeamaan jonkun kukkulan paalle sairaalaan, jossa jouduimme odottamaan kuin potilaat konsanaan, kunnes farmaseutiksi itseaan tituleeraava feikki-nortface-toppatakkinen kaveri vihdoin saapui paikalle. Selitimme hanelle sitten ongelmamme ja kappas, kaveri repesi nauramaan ihan taysia! Lisaksi respassa tyoskenteleva herra tuli tiedustelemaan farmaseutilta ongelmamme laatua, ja luonnollisesti farmaseutti auliisti selitti hanelle kaiken juurta jaksaen meidan siina kuunnellessamme. Mutta mikas sen parempaa, saimme toimivat tropit ja pojat hyvat naurut.
Alkaa varmaan olla aika lopetella (kuolen nalkaan, eika taalta kohta enaa saa tahan aikaan ruokaa). Mita kahdesta viikosta jai kateen? Tapasimme mielettoman maaran ihmisia, joilla kaikilla oli mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana. Kavelimme yli 200 kilometria ja selvitimme 10810 metria korkeuseroja. Lisaksi naimme upeita maisemia, aivan itsellemme vierasta kulttuuria, hirveat maarat jakkeja, yhden riikinkukon, yhden myskihirven, satakunta korppia ja pari kotkaa. Kylla siita reilun tonnin maksaa.
torstai 25. marraskuuta 2010
Ei menny niinku...
Jepa, Jussin riemuksi lisaa tilitysta luvassa!
Ei sitten menty tanaan Luklaan. Olin nukkunu koko yon olemattoman huonosti, kun olin jannittany tanpaivasta lentoa niin paljon. No, sitten koitti heratys kello 4.30 ja mentiin kentalle. Mein oppaan piti olla samassa kyydissa, mutta ei se ollut. Venattiin sit kentan ulkopuolella opasta jotain puolisen tuntia, eika sita nakynyt missaan. Silla oli kaikki mein liput yms., joten aika hiljasta oli tehda mitaan ennen oppaan tapaamista. Se tuli sit lopulta tunnin myohassa, mut oli aika orpo olo, kun ei tuntiin tiennyt ollenkaan, et onko se tulossa vai eiko.
Koneen oli maara lahtea 6.30, mut joskus seiskan aikoihin paastin koneeseen. Se oli sellanen minimaalisen pieni vehje, jossa matkatavarat oli keskikaytavalla ja jengi istui reunoilla. Siina koneessa oli jo moottorit kaynnissa, kunnes joku aija juos sinne lentokentalle ja heilutti kasiaan, mista ne kapteenit ymmarsi, ettei mennakaan. Ilmeisen toimiva lennonjohto Kathmandussa. Luklan kentta oli kiinni huonon saan vuoksi, ja sen takia ei kannattanu lahtea liikenteeseenkaan. Mentiin sitten takaisin terminaaliin ja aateltiin, et kohta paastaan yrittamaan uudestaan.
No, odotettiin kolmeen asti iltapaivalla, eli yhteensa jotain 9 tuntia, kunnes tuli ilmoitus, etta kaikki lennot Luklaan on (yllari!) loppupaivalta peruttu. Kantsi viettaa koko paiva kentalla! No, toisaalta mielummin 9h turhaan kentalla ku vuoren seinamaan tormaavassa koneessa. Ehdittiin onneks kayda tanaan sit iltapaivalla siella Monkey Templessa, joka oli siis temppeli, jossa oli apinoita. Huomenna uusi yritys!
Meil on myos plan B, jos toi Luklaan lentaminen kusee huomennakin. Siina tapauksessa mennaan Annapurna Circuitille, joka on kanssa sellanen 14 paivan vaellusreissu. Se kulkee vahan matalammalla (korkein paikka jotain 5000m) ku Everest Base Campin trekki, mut kuulemma maisemat on hienot. Saas nyt siis nahda, kummalle reissulle mennaan.
PS. On melko arsyttavaa kirjottaa blogia, kun sahkot katkee koko ajan.
Ei sitten menty tanaan Luklaan. Olin nukkunu koko yon olemattoman huonosti, kun olin jannittany tanpaivasta lentoa niin paljon. No, sitten koitti heratys kello 4.30 ja mentiin kentalle. Mein oppaan piti olla samassa kyydissa, mutta ei se ollut. Venattiin sit kentan ulkopuolella opasta jotain puolisen tuntia, eika sita nakynyt missaan. Silla oli kaikki mein liput yms., joten aika hiljasta oli tehda mitaan ennen oppaan tapaamista. Se tuli sit lopulta tunnin myohassa, mut oli aika orpo olo, kun ei tuntiin tiennyt ollenkaan, et onko se tulossa vai eiko.
Koneen oli maara lahtea 6.30, mut joskus seiskan aikoihin paastin koneeseen. Se oli sellanen minimaalisen pieni vehje, jossa matkatavarat oli keskikaytavalla ja jengi istui reunoilla. Siina koneessa oli jo moottorit kaynnissa, kunnes joku aija juos sinne lentokentalle ja heilutti kasiaan, mista ne kapteenit ymmarsi, ettei mennakaan. Ilmeisen toimiva lennonjohto Kathmandussa. Luklan kentta oli kiinni huonon saan vuoksi, ja sen takia ei kannattanu lahtea liikenteeseenkaan. Mentiin sitten takaisin terminaaliin ja aateltiin, et kohta paastaan yrittamaan uudestaan.
No, odotettiin kolmeen asti iltapaivalla, eli yhteensa jotain 9 tuntia, kunnes tuli ilmoitus, etta kaikki lennot Luklaan on (yllari!) loppupaivalta peruttu. Kantsi viettaa koko paiva kentalla! No, toisaalta mielummin 9h turhaan kentalla ku vuoren seinamaan tormaavassa koneessa. Ehdittiin onneks kayda tanaan sit iltapaivalla siella Monkey Templessa, joka oli siis temppeli, jossa oli apinoita. Huomenna uusi yritys!
Meil on myos plan B, jos toi Luklaan lentaminen kusee huomennakin. Siina tapauksessa mennaan Annapurna Circuitille, joka on kanssa sellanen 14 paivan vaellusreissu. Se kulkee vahan matalammalla (korkein paikka jotain 5000m) ku Everest Base Campin trekki, mut kuulemma maisemat on hienot. Saas nyt siis nahda, kummalle reissulle mennaan.
PS. On melko arsyttavaa kirjottaa blogia, kun sahkot katkee koko ajan.
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
Haisen palaneelta ruumiilta!
Jepa, Kathmandu on just niin eri planeetalta ku Abu Dhabi, niin ku oletinkin, paitsi et potenssiin kolkyt. Lento sinansa meni leppoisasti ja kesti vaan reilut kolme tuntia, mut saapuminen Kathmandun kentalle oli aika shocking.. Ensinnakin kaiken maailman viisumisaatoihin meni ikuisuus ja sit kun paastiin kentalta ulos, siel oli aivan jarkyttava maara jengia tyrkyttamassa kaikenlaista ja poliisit valvoi rynkkyjen ja bambukeppien kanssa jarjestysta. Onneks oltiin buukattu vaellussysteemit jo Suomesta kasin, koska kivasti oli poika nimikyltin kanssa vastassa, ja vei meidat hotellille. Voin kertoo, etta siina pimeydessa ois ollu semi ahdistavaa alkaa ekana ettia taksia ja sen jalkeen hotellia! Ja johan siina kentalla tuli pari riivaajaa, jotka otti mein rinkat kantaakseen, kantoi niita about kaks metria autoon, ja alko kinuta rahaa. Voi helvetti soikoon, etta korpes!
Ajettiin kentalta Kathmandun keskustan lapi, ja meininki oli semisti erilaista kuin Abu Dhabissa. Abu Dhabissa oli varmaan viis kaistaa suuntaansa asfalttitieta ja hullu valomerihelvetti, taallakin oli kaytossa viis kaistaa, mut tiella leveytta myos se viis metria. Katuvaloja ei ollu missaan, joten ihan kauheesti ei tullessa mitaan nahty. Paastiin kuitenkin hotellille ja oltiin Miikan kanssa ihan paniikis, et pitaako kuskille ja sille meita vastassa olleelle kaverille antaa jotain tippia. No, annettiin 2USD kummallekin, ku ei oltu varmoja. Sit jengi otti taas mein rinkat kantaakseen, ja jouduttiin tippaa niitakin dollarilla kumpaakin jeppea. Se siita Nepalin edullisuudesta, kun ekaan varttiin, minka on maassa viettanyt, kuluu 7 USD tippeihin!
Ilta meni sitten ihmetellessa, ja kaytiin hotellin ravintolassa syomassa, kun ei tonne pilkkopimeyteen oikein verekseltaan uskaltanu menna hiippailee. Mie soin kananuudelikeittoa ja Miika riisia ja kanaa, ja annosten hinnat oli about 200 rupiaa tsibale, eli siis kaks euroo per ateria. Sitten olikin aika menna nukkumaan, paitsi etta Miika teki perinteiset ja tukki koko Kathmandun viemariverkoston! Oli sitten hyvat fiilarit kayda unten maille, kun koko vessan lattia lainehti, paska haisi ja balalaikka soi! Mut sellasta se on ku reissaa ton kiuaksen kanssa, oon vaan niin uhri..
Herailtiin pitkin yota, kun koko ajan joko koirat raksytti hulluna, tai sit kuulu jotain muuta ihme metelia. Sit oli ollu puhetta, et se joku jeppe sielta vaellusfirmasta tulis meita vastaan hotellille, mut mistaan kellonajasta ei ollu puhetta. No, sen jalkeen ku ponton sisalto oli levaytetty kylpparin lattialle aamulla toistamiseen, menin respaan ettimaan tyyppia, joka korjais sen. Se vaellusfirman tyyppi kavelikin vastaan ja sanoi oottaneensa meita tunnin! :D Perus.. Kaveltiin sitten tekemaan viralliset diilit vaellussysteemeista ja tayttamaan Kiinan ja Tibetin viisumihakemukset, ja sit loppupaivaks yks nuori tyyppi sielta firmasta tarjos, etta voitais vuokrata silta auto ja kuski, ja se vois tulla myos oppaaks nayttamaan Kathmandun nahtavyyksia. Meinattiin eka pihistella, koska 44USD kuulosti aika paljolta, mut sit kuitenkin paadyttiin ottaa sen palvelukset vastaan, koska meil on koko matkan aikana vaan 2 paivaa Kathmandussa.
Se olikin varsin hyva ratkaisu, nimittain vihdoin loytyi paikka maailmasta, jossa liikenne on viela kaoottisempaa kuin Kuopiossa!!! Kerta kaikkiaan en pysty kasittamaan, miten kukaan ihminen ikina pystyy selviamaan taalla hengissa kahta minuuttia kauempaa! Kuten edella jo mainitiinkin, kaistoja on just niin monta ku tien leveydelle mahtuu, ja siihenhan mahtuu, kun suosituin autotyyppi on joku Saxoakin pienempi Suzuki. Kruisailtiin sit ympariinsa kattomassa jotain keskiaikaista puupalatsia, joka on Unescon maailmanperintokohde, ja sit samoin jotain Stupaa, jota munkit kiersi rukousnauhat kasissaan. Pitais ettia niiden viralliset nimet, mut Lonely Planet on nyt hotellihuoneessa, enka jaksa sita tahan hataan kayda hakemassa.. Vika paikka oli sellanen temppelialue, jossa paloi jotain roihuja. Ajattelin, etta hittoakos on pakko polttaa noita helvetin roskia joka paikassa, kun tulee karmee kary, mut sit selviskin, et ne on ruumiita, mita ne polttaa. Oli aika timakat katkut, onneks pyykkaysfasiliteetit on mita on, niin saan nauttia naista aromeista viela jokusen tovin..
Paivan lopuks mein piti menna viela Apinatemppelille, mutta jumituttiin liikenneruuhkaan ehka 1,5 tunniksi ja oli jo ihan pimeeta, niin ei sit menty. Oli kylla tosiaan hyva idea investoida tuohon kuskiin, autoon ja oppaaseen, koska talla liikennekulttuurilla ei oltais ite paasty ikina mihinkaan yhden paivan aikana! Se opas kaiken lisaks lupas kayda mein kaa siel apinamestassa sit kun tullaan Everestilta takas.
Nyt ois siis kaikki valmista Everestin (kusetus-) valloitusta varten! Ainoo, mika semisti hirvittaa, on lento Luklaan, josta siis vaellus alkaa. Luklan lentokentta on rankattu maailman vaarallisimmaks, ja viimeks taksikuski pelotteli eilen Abu Dhabissa siita kentasta, ja koko lentamisesta Nepalissa. No, muutenkaan sinne ei paase, joten kait se on mentava. Ja kuulemma ei oo ongelmaa, jos on kirkas keli, mut ongelmia tuleekin pilvisella, kun koko ilmatila on taynna paalle kasitonnisia vuoria! Siinas suunnistat sitte..
Noh, eikohan kaikki mee hyvin ja toivottavasti paastaan sinne base campiin ja viela sielta takaisinkin.. Nyt viela vahan apetta naamaan ja kokista huuleen ja unille. Palataan 15 paivan paasta!
Ajettiin kentalta Kathmandun keskustan lapi, ja meininki oli semisti erilaista kuin Abu Dhabissa. Abu Dhabissa oli varmaan viis kaistaa suuntaansa asfalttitieta ja hullu valomerihelvetti, taallakin oli kaytossa viis kaistaa, mut tiella leveytta myos se viis metria. Katuvaloja ei ollu missaan, joten ihan kauheesti ei tullessa mitaan nahty. Paastiin kuitenkin hotellille ja oltiin Miikan kanssa ihan paniikis, et pitaako kuskille ja sille meita vastassa olleelle kaverille antaa jotain tippia. No, annettiin 2USD kummallekin, ku ei oltu varmoja. Sit jengi otti taas mein rinkat kantaakseen, ja jouduttiin tippaa niitakin dollarilla kumpaakin jeppea. Se siita Nepalin edullisuudesta, kun ekaan varttiin, minka on maassa viettanyt, kuluu 7 USD tippeihin!
Ilta meni sitten ihmetellessa, ja kaytiin hotellin ravintolassa syomassa, kun ei tonne pilkkopimeyteen oikein verekseltaan uskaltanu menna hiippailee. Mie soin kananuudelikeittoa ja Miika riisia ja kanaa, ja annosten hinnat oli about 200 rupiaa tsibale, eli siis kaks euroo per ateria. Sitten olikin aika menna nukkumaan, paitsi etta Miika teki perinteiset ja tukki koko Kathmandun viemariverkoston! Oli sitten hyvat fiilarit kayda unten maille, kun koko vessan lattia lainehti, paska haisi ja balalaikka soi! Mut sellasta se on ku reissaa ton kiuaksen kanssa, oon vaan niin uhri..
Herailtiin pitkin yota, kun koko ajan joko koirat raksytti hulluna, tai sit kuulu jotain muuta ihme metelia. Sit oli ollu puhetta, et se joku jeppe sielta vaellusfirmasta tulis meita vastaan hotellille, mut mistaan kellonajasta ei ollu puhetta. No, sen jalkeen ku ponton sisalto oli levaytetty kylpparin lattialle aamulla toistamiseen, menin respaan ettimaan tyyppia, joka korjais sen. Se vaellusfirman tyyppi kavelikin vastaan ja sanoi oottaneensa meita tunnin! :D Perus.. Kaveltiin sitten tekemaan viralliset diilit vaellussysteemeista ja tayttamaan Kiinan ja Tibetin viisumihakemukset, ja sit loppupaivaks yks nuori tyyppi sielta firmasta tarjos, etta voitais vuokrata silta auto ja kuski, ja se vois tulla myos oppaaks nayttamaan Kathmandun nahtavyyksia. Meinattiin eka pihistella, koska 44USD kuulosti aika paljolta, mut sit kuitenkin paadyttiin ottaa sen palvelukset vastaan, koska meil on koko matkan aikana vaan 2 paivaa Kathmandussa.
Se olikin varsin hyva ratkaisu, nimittain vihdoin loytyi paikka maailmasta, jossa liikenne on viela kaoottisempaa kuin Kuopiossa!!! Kerta kaikkiaan en pysty kasittamaan, miten kukaan ihminen ikina pystyy selviamaan taalla hengissa kahta minuuttia kauempaa! Kuten edella jo mainitiinkin, kaistoja on just niin monta ku tien leveydelle mahtuu, ja siihenhan mahtuu, kun suosituin autotyyppi on joku Saxoakin pienempi Suzuki. Kruisailtiin sit ympariinsa kattomassa jotain keskiaikaista puupalatsia, joka on Unescon maailmanperintokohde, ja sit samoin jotain Stupaa, jota munkit kiersi rukousnauhat kasissaan. Pitais ettia niiden viralliset nimet, mut Lonely Planet on nyt hotellihuoneessa, enka jaksa sita tahan hataan kayda hakemassa.. Vika paikka oli sellanen temppelialue, jossa paloi jotain roihuja. Ajattelin, etta hittoakos on pakko polttaa noita helvetin roskia joka paikassa, kun tulee karmee kary, mut sit selviskin, et ne on ruumiita, mita ne polttaa. Oli aika timakat katkut, onneks pyykkaysfasiliteetit on mita on, niin saan nauttia naista aromeista viela jokusen tovin..
Paivan lopuks mein piti menna viela Apinatemppelille, mutta jumituttiin liikenneruuhkaan ehka 1,5 tunniksi ja oli jo ihan pimeeta, niin ei sit menty. Oli kylla tosiaan hyva idea investoida tuohon kuskiin, autoon ja oppaaseen, koska talla liikennekulttuurilla ei oltais ite paasty ikina mihinkaan yhden paivan aikana! Se opas kaiken lisaks lupas kayda mein kaa siel apinamestassa sit kun tullaan Everestilta takas.
Nyt ois siis kaikki valmista Everestin (kusetus-) valloitusta varten! Ainoo, mika semisti hirvittaa, on lento Luklaan, josta siis vaellus alkaa. Luklan lentokentta on rankattu maailman vaarallisimmaks, ja viimeks taksikuski pelotteli eilen Abu Dhabissa siita kentasta, ja koko lentamisesta Nepalissa. No, muutenkaan sinne ei paase, joten kait se on mentava. Ja kuulemma ei oo ongelmaa, jos on kirkas keli, mut ongelmia tuleekin pilvisella, kun koko ilmatila on taynna paalle kasitonnisia vuoria! Siinas suunnistat sitte..
Noh, eikohan kaikki mee hyvin ja toivottavasti paastaan sinne base campiin ja viela sielta takaisinkin.. Nyt viela vahan apetta naamaan ja kokista huuleen ja unille. Palataan 15 paivan paasta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)